Baroda koki aluksi suosiolla sovitella asioita ystävällisesti kehoitellen Binoita jäämään, mutta huomatessaan kaikkien tytärtensä vaikenevan hän yhtäkkiä huudahti vihaisesti: »Mikä teitä kaikkia oikeastaan vaivaa? Sutši, selitä sinä Binoi Babulle, että olemme antaneet lupauksemme ja että vieraita on kutsuttu, joten meidän on jotenkin tästä päivästä suoriuduttava. Mitä he muuten meistä ajattelevatkaan? En voisi milloinkaan enää tulla heidän näkyviinsä.»
Mutta Sutšarita oli yhä vaiti, katse maahan luotuna.
Binoi lähti läheiselle virtahöyryasemalle ja sai tietää, että alus oli lähtevä suunnilleen kello kahden aikaan Kalkuttaan, josta sen oli määrä palata seuraavana päivänä kahdeksan aikaan aamulla.
Haran vuodatti vihansa kalkin sekä Binoin että Goran ylitse mitä loukkaavaisimmin puhein. Sutšarita poistui äkkiä ja sulkeutui viereiseen huoneeseen. Kohta hänen jäljessään tuli Lolita, joka havaitsi hänen makaavan vuoteessa peittäen kasvojaan käsillään.
Lolita sulki oven sisäpuolelta, astui hiljaa Sutšaritan luo, istuutui hänen viereensä ja alkoi haroa sormillaan hänen hiuksiansa. Kun Sutšarita oli vähän ajan kuluttua tointunut, Lolita veti tyynesti hänen kätensä pois kasvoilta ja kuiskasi hänen korvaansa: »Didi, lähdetään pois täältä ja palataan Kalkuttaan. Me emme voi mitenkään mennä tuomarin luo tänä iltana.»
Sutšarita ei vastannut mitään pitkiin aikoihin, mutta kun Lolita oli toistanut ehdotuksensa useita kertoja, hän kohottautui istumaan ja sanoi: »Kuinka voisimmekaan niin tehdä, kultaseni? Minun ei tehnyt ollenkaan mieli tänne tulla, mutta kun isä kerran on minut lähettänyt, niin enhän voi poistua, ennenkuin olen suorittanut hänen minulle määräämän tehtävän?»
»Mutta eihän isä tiedä mitään siitä mitä on myöhemmin tapahtunut», huomautti Lolita. »Jos hän sen tietäisi, hän ei missään tapauksessa vaatisi meitä jäämään.»
»Kuinka voimme sen varmaan tietää, rakkaani? kysyi Sutšarita väsyneesti.
»Mutta kuulehan, didi», sanoi Lolita, »voitko tosiaankin esittää esitettäväsi? Kuinka voit ollenkaan lähteä tuon tuomarin taloon? Ja sitten seisoa näyttämöllä, koreissa pukimissa, ja lausua runoa. Minä en saisi suustani sanaakaan, vaikka kieleni verille purisin!»
»Minä tiedän, kultaseni», sanoi Sutšarita. »Mutta tuleehan ihmisen voida kestää helvetinkin tuskat. Nyt meillä ei ole mitään keinoa päästä asiasta. Luuletko sinä minun voivan milloinkaan unohtaa tätä päivää?»