Lolitaa suututti Sutšaritan alistuvaisuus. Hän palasi äitinsä luo ja kysyi: »Etkö lähde, äiti?»
»Mikä tyttöä vaivaa?» huudahti hämmästynyt Baroda. »Meidänhän tulee olla siellä yhdeksän aikaan illalla!»
»Minä puhuin Kalkuttaan lähtemisestä», selitti Lolita.
»Jopa nyt kummia kuuluu!» huudahti Baroda.
»Entä sinä, Sudhir-dada», kysyi Lolita, »aiotko sinäkin jäädä tänne?»
Goraa kohdannut tuomio oli saanut Sudhirinkin suunniltaan, mutta hän ei ollut kyllin luja vastustaakseen kiusausta, kun oli tilaisuus osoittaa taitoansa valitussa sahibien seurassa. Hän mutisi jotakin sellaista, että asia tosin häntäkin arvelutti, mutta että hänen siitä huolimatta oli iltahuveihin lähdettävä.
»Me kulutamme tässä suotta aikaa joutaviin juttuihin», virkkoi Baroda. »Meidän on paras lähteä lepäämään, muuten näytämme illalla niin uupuneilta, ettei meitä käy katseleminen. Kukaan ei saa lähteä vuoteestaan ennenkuin kello on puoli viisi.» Niin hän karkoitti kaikki makuusuojiinsa.
He vaipuivat kaikki uneen, lukuunottamatta Sutšaritaa, jota uni väisteli ja Lolitaa, joka istui kuin kynttilä vuoteessaan.
Höyryaluksen huuto oli kaikunut jo monet kerrat kutsuen matkustajia, ja vihdoin oli aika lähteä. Miesten parhaillaan alkaessa vetää sisään porraslankkuja näki Binoi, joka seisoi yläkannella, bengalilaisen naishenkilön kiiruhtavan kohti alusta. Muodoltaan ja puvultaan hän muistutti Lolitaa, mutta Binoi voi aluksi tuskin uskoa silmiänsä. Mutta kun tulija oli ehtinyt lähemmäksi, ei minkäänlaista epäilystä voinut enää olla olemassa. Hetkisen Binoi ajatteli, että Lolita tuli noutamaan häntä takaisin, mutta muisti sitten, että Lolitakin oli vastustanut tuomarin luo menemistä.
Lolita ehti laivaan parahiksi, ja miesten irroittaessa köysiä Binoi riensi levottomana alas Lolitaa vastaan.