Noiden kahden jumaloidun olennon tarina kuulosti hänen kertomanaan niin suloiselta ja eloisalta, että Sutšarita ja Lolita eivät saaneet kuulla kyllikseen. Heistä ei suinkaan puuttunut Goraan ja Binoihin kohdistuvia hyviä tunteita, mutta äidinrakkauden loihtuisa säteily tuntui asettavan heidät aivan uuteen valaistukseen.
Kun Lolita nyt oli tullut tuntemaan Anandamojin, tuomariin kohdistuva viha leimahti uuteen liekkiin. Mutta Anandamoji vain hymyili hänen teräville huomautuksilleen ja virkkoi: »Rakkaani, Jumala yksin tietää, mikä tarkoitus Goran vankilassa-ololla on minulle, mutta minä en voi olla vihainen sahibille. Minä tunnen Goran. Hän ei voi sallia minkään ihmistensäätämän lain estää itseänsä siitä, minkä tuntee oikeaksi. Gora on tehnyt velvollisuutensa. Viranomaiset suorittavat omaa velvollisuuttansa. Niiden, joita asian tulos loukkaa, on alistuttava. Jos luette Goran kirjeen, pikku maammoni, niin huomaatte, ettei hän ole väistänyt kärsimystä eikä lapsekkaasti syydä vihaansa ketään vastaan. Hän on harkinnut kaikki tekonsa seuraukset.» Anandamoji toi Goran kirjeen laatikosta, jossa oli sitä huolellisesti säilyttänyt ja ojensi sen Sutšaritalle sanoen: »Lue se ääneen, rakkaani. Kuulen sen mielelläni uudelleen.»
Kun Goran erinomainen kirje oli luettu, olivat kaikki kolme hetkisen vaiti. Anandamoji pyyhkäisi pois muutamia kyyneliä, joita ei aiheuttanut ainoastaan äidin suru, vaan myöskin äidin ilo ja ylpeys. Millainen Gora olikaan hänen Goransa! Ei mikään heittiö, joka ryömien anelee tuomarin armahdusta tai sääliä. Eikö hän ollut vapaaehtoisesti ottanut kantaakseen täyttä vastuunalaisuutta teostansa, hyvin tietäen, kuinka rasittavaa on elämä vankilassa? Mutta niinpä hän ei myöskään kiistellyt kenenkään kanssa, ja jos hän kykeni sen nurkumatta sietämään, niin hänen äitinsäkin voi sen kestää!
Lolita silmäili Anandamojia ihaillen. Häneen olivat syvästi juurtuneet kaikki brahmoperheen ennakkoluulot. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut suurta kunnioitusta niitä naisia kohtaan, joiden arveli vaipuneen syvälle oikeauskoisuuden taikauskoon. Lapsuudestaan saakka hän oli kuullut Barodan erikoisesti halutessaan moittia jotakin Lolitan vikaa sanovan, että sellaista voi ilmetä ainoastaan hindulaisissa kodeissa, ja Lolita oli silloin aina tuntenut itsensä syvästi nöyryytetyksi.
Anandamojin sanat täyttivät hänet tavan takaa ihailulla ja ihmettelyllä. Millainen tyyni voima, millainen terve järki, millainen terävä oivallus niissä ilmenikään! Lolita tunsi itsensä kovin vähäiseksi tuon naisen rinnalla ajatellessaan omia hillittömiä tunneliikuntojansa. Kuinka ehdottomasti olikaan hänen kiihtynyt mielensä estänyt häntä puhumasta Binoille tai edes häneen päin katsahtamasta! Mutta nyt loi Anandamojin kasvoissa ilmenevä tyyni myötätunto rauhaa hänenkin myrskyiseen mieleensä, ja hänen suhteensa ympäristöönsä muuttui yksinkertaiseksi ja luonnolliseksi. »Nyt, teidät nähtyäni, ymmärrän, mistä Gour Babun voima oli kotoisin!» huudahti hän.
»Pelkäänpä», hymyili Anandamoji, »ettette oikein selvästi sitä asiaa tajua. Jos Gora olisi ollut minun lapseni, kuten ainakin, niin mistäpä olisin itse saanut voimani? Olisinko silloin voinut kestää näitä vaikeuksia niin helposti?»
SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Ymmärtääkseen Lolitan erinomaisen mielenkuohun syyt täytyy palata ajassa hieman taaksepäin.
Muutamina viimeksikuluneina päivinä oli Lolitan ensimmäisenä ajatuksena ollut joka aamu: »Binoi Babu ei tule tänään.» Mutta sittenkään hän ei ollut voinut viettää koko päivää toivomatta hänen kumminkin tulevan. Toisinaan hän kuvitteli Binoin jo tulleen, mutta jääneen alakertaan Pareš Babun luo. Kun tuo ajatus hänet valtasi, hän käyskeli huoneesta toiseen lepoa löytämättä. Kun sitten päivä kului lopulleen ja Lolita oli vihdoin vuoteessaan, hän ei tietänyt mitä tehdä ajatusten parvina häntä ahdistellessa. Toisena hetkenä hän tuskin kykeni hillitsemään kyyneliänsä, mutta seuraavana hetkenä hän jo oli vihoissaan, tietämättä kenelle, — luultavasti itselleen! Hän kykeni vain itsekseen huudahtelemaan: »Mitä tämä merkitse? Miten minun käy? En näe minkäänlaista pelastusta, en millään taholla. Kuinka kauan tätä vielä kestän?»
Lolita tiesi Binoin kuuluvan oikeauskoiseen heimoon, joten avioliitosta hänen kanssaan ei voinut olla puhettakaan, — mutta kuinka olikaan hän niin täysin kykenemätön ohjaamaan omaa sydäntänsä! Millainen häpeä — millainen surkea tila se, johon hän oli joutunut! Hän oli havainnut, ettei Binoi ollut hänelle ynseä, ja juuri senvuoksi hänen oli ylen vaikea hillitä sydäntänsä. Senvuoksi hän palavasti Binoin saapumista odotellessaan samalla pelkäsi kuollakseen hänen tosiaankin tulevan.