Siten kaiken aikaa taisteltuaan hän oli tuona aamuna tuntenut, että asia oli käynyt hänelle mahdottomaksi sietää. Hän oli ajatellut Binoin poissaolon aiheuttavan koko tämän tuskan ja oli otaksunut, että hänen näkeminen kenties ne häivyttäisi. Hän oli siis vienyt Satišin huoneeseensa ja sanonut hänelle: »Sinä näytät joutuneen riitoihin Binoi Babun kanssa!»
Satiš torjui närkästyneenä syytöksen, vaikka olikin nyt, tädin taloon tultua, muutamiksi päiviksi unohtanut ystävyytensä.
»Onpa hän oiva ystävä, totisesti!» jatkoi Lolita. »Sinä puhut lakkaamatta Binoi Babustasi, ja hän ei huoli käydä edes katsomassa!»
»Eikö?» huusi Satiš. »Mitä sinä tiedät siitä asiasta? Tietysti hän käy!»
Satiš turvautui yleensä mahtipontisiin vakuutuksiin pitääkseen yllä sitä kunniaa, jonka hän vähäisimpänä perheen jäsenenä itselleen vaati. Tässä tapauksessa hän tunsi jonkin käsinkoskettavan todistuksen välttämättömäksi ja lähti suoraa päätä Binoin asuntoon. Kohta hän sieltä palasi tuoden tämän uutisen: »Hän ei ole laisinkaan kotona, ja siinä syy, miksi hän ei ole meillä käynyt.»
»Mutta olisihan hän voinut tulla sitä ennen», jatkoi Lolita.
»Hän ei ole ollut kotona pitkiin aikoihin», virkkoi Satiš.
Silloin Lolita lähti Sutšaritan luo ja kysyi. »Didi, rakas, etkö luule, että meidän pitäisi lähteä tapaamaan Gour Babun äitiä?»
»Mutta mehän emme tunne häntä», huomautti Sutšarita.
»Joutavia!» huudahti Lolita. »Eikö Gour Babun isä ole isän vanha ystävä?»