Sutšarita muisti, että oli niin laita. »Niin, se on totta», myönsi hän, kääntyi sitten kerrassaan innostuneeksi ja lisäsi: »Mene ja kysy isältä, kultaseni.»
Mutta siihen Lolita ei suostunut, ja Sutšaritan täytyi lähteä itse. »Epäilemättä!» sanoi Pareš Babu heti. »Meidän olisi pitänyt ajatella asiaa jo aikoja sitten.»
Päätettiin, että heidän piti lähteä aamiaisen jälkeen, mutta tuskin oli päätös tehty, kun Lolita muutti mieltänsä. Jonkinlainen epäröinti, jonkinlainen loukkaantunut ylpeys kohosi pintaan ja esti häntä. »Lähde sinä isän keralla», sanoi hän Sutšaritalle. »Minä en lähde!»
»Se ei käy päinsä!» huudahti Sutšarita. »Kuinka voisinkaan lähteä yksin, isän kanssa? Tulethan sinäkin, rakkaani, tulethan, kultaseni? Älä ole itsepäinen äläkä kumoa tehtyjä päätöksiä!»
Lolita vihdoin suostui. Mutta eikö tämä merkinnyt häviönsä tunnustamista Binoille? Binoi oli vaikeudetta viipynyt poissa, ja nytkö hän, Lolita, juoksisi hänen jäljessään? Antautumisen herättämä häpeäntunne sai hänet kohdistamaan Binoihin vihan tunteita. Hän yritti ankarasti kieltää ajatelleensa missään tapauksessa käydä Anandamojin luona sen vuoksi, että saisi vilahdukselta nähdä Binoin, ja juuri tätä asennettaan säilyttääkseen hän oli ollut Binoita tervehtimättä, vieläpä häneen katsahtamattakin.
Binoi puolestaan arveli Lolitan käyttäytymisen johtuvan siitä, että hän oli arvannut hänen salaiset tunteensa ja tahtoi osoittaa ne torjuvansa. Hän ei ollut riittävässä määrin itserakas otaksuakseen Lolitan häneen rakastuneen.
Binoi tuli nyt pelokkaana ovelle ja ilmoitti Pareš Babun lähettäneen sanan, että hän oli valmis lähtemään kotiin. Hän painui oven taakse, joten Lolita ei voinut häntä nähdä.
»Mitä!» huudahti Anandamoji. »Luuleeko hän minun sallivan teidän poistua saamatta minkäänlaisia virvokkeita? En viivy kauan, Binoi. Tule sinä tänne istumaan siksi aikaa, kun asian toimitan. Minkätähden seisot siellä ovensuussa?»
Binoi tuli ja sijoittui mahdollisimman kauas Lolitasta. Mutta Lolita oli tointunut ja virkkoi aivan luontevasti, osoittamatta minkäänlaista aikaisemman hämminkinsä jälkeä: »Kuulkaahan, Binoi Babu, ystävänne Satiš kävi tänä aamuna asunnossanne kuulemassa, oletteko hänet kerrassaan hylännyt!»
Binoi säpsähti, ikäänkuin hänelle olisi kaikunut ääni taivaasta, ja hämmentyi sitten, kun ei kyennyt ihmetystään paremmin salaamaan. Hänen valmiutensa petti hänet kokonaan. »Kävikö Satiš asunnossani?» kysyi hän punastuen korvia myöten. »Olen ollut viime päivät poissa kotoa.»