Nuo muutamat Lolitan lausumat sanat herättivät kuitenkin Binoissa sanomatonta iloa, ja silmänräpäyksessä hälvenivät kaikki ne epäilykset, jotka olivat painajaisen tavoin ahdistaneet hänen koko maailmaansa. Hän tunsi, että kaikkeudessa oli vielä jotakin toivomisen varaa. »Minä olen pelastettu, pelastettu!» huusi hänen sydämensä. »Lolita ei minua epäile. Lolita ei ole minulle vihainen!»
Aivan pian väistyivät kaikki esteet heidän väliltään, ja Sutšarita virkkoi nauraen: »Binoi Babu näytti ensin erehtyneen pitämään meitä jonkinlaisina kynsillä, torahampailla ja sarvilla varustettuina eläiminä, tai lienee luullut meidän saapuvan asestettuina hyökkäykseen!»
»Se, joka vaikenee, havaitaan aina syylliseksi», sanoi Binoi. »Ne, jotka osaavat valittaa, voittavat juttunsa. Mutta enpä tosiaankaan odottanut tällaista tuomiota teiltä, didi! Te itse pakenitte pois ja syytätte sitten toisia siitä, että he teistä loittonevat!»
Binoi oli ensimmäisen kerran nimittänyt Sutšaritaa didiksi siten tunnustaen heidän välillään vallitsevan sisarussuhteen, ja tuo kuulosti suloiselta Sutšaritan korviin, koska hän tunsi, että se tuttavallisuus, joka oli heidän välillään vallinnut melkein ensi näkemältä, oli nyt muovautunut havainnolliseen ja ilahduttavaan muotoon.
Asiain tultua tähän vaiheeseen Anandamoji palasi ja otti haltuunsa tytöt lähettäen Binoin alakertaan pitämään huolta Pareš Babun virvokkeista.
Oli jo kohta pimeä, kun Pareš Babu vihdoin lähti tyttärineen ja Binoi sanoi Anandamojille: »Äiti, minä en salli sinun enää tehdä työtä tänään. Tule, mennään yläkertaan.»
Binoi tuskin kykeni itseään hillitsemään. Hän vei Anandamojin parvekkeelle, levitti maton omin käsin ja kehoitti häntä istumaan.
»No, Binu, mikä on asiana?» kysyi Anandamoji.
»Mitä tahdot minulle sanoa?»
»En mitään», vastasi Binoi. »Haluan kuulla sinun puhuvan.» Seikka oli se, että Binoin teki sanomattomasti mieli tietää, mitä Anandamoji arveli Pareš Babun tyttäristä.