»Tosiaankin!» huudahti Anandamoji. »Senkö tähden vedit minut pois töistäni? Minä ajattelin sinulla olevan jotakin tärkeätä sanottavaa.»
»Ellen olisi tuonut sinua tänne, et olisi nähnyt tuota mainiota auringonlaskua», sanoi Binoi.
Marraskuun aurinko oli tosiaankin laskemassa Kalkuttan kattojen taakse, mutta hieman synkän näköisenä. Väritys ei ollut erikoisen kaunis, sillä koko kultahohteen imi itseensä näköpiirin rajalla paariliinana lepäävä savupilvi. Mutta tämäkin ilta synkeine auringonlaskuineen tuntui Binoista värejä hehkuvalta. Hänestä tuntui, kuin olisi koko maailma lähestynyt ja sulkenut hänet syleilyynsä ja kuin taivas olisi laskeutunut häntä hyväillen koskettamaan.
»Tytöt ovat erittäin viehättävät», tunnusti Anandamoji.
Mutta se ei Binoille riittänyt, ja hän piti asiaa vireillä vähin huomautuksin, mainiten monta yksityiskohtaa seurustelustaan Pareš Babun perheessä. Mikään niistä ei ollut kovinkaan merkittävä, mutta Binoin kiihkeä mielenkiinto ja Anandamojin aulis myötätunto, yksinäinen parveke ja marraskuisen illan syvenevät varjot loivat jokaiseen tuon kotoisen tarinan kohtaan sanomattoman merkityksen runsautta.
Vihdoin Anandamoji virkkoi huoaten: »Kuinka olisinkaan iloinen, jos
Gora menisi naimisiin Sutšaritan kanssa!»
Binoi nousi istualleen ja sanoi: »Olen usein ajatellut aivan samaa, äiti! Sutšarita sopisi hyvin Goralle.»
»Mutta voiko se käydä päinsä?» mietti Anandamoji.
»Miksipä ei?» huudahti Binoi. »Voi hyvinkin sattua, että Gora on
Sutšaritaan kiintynyt.»
Anandamoji oli huomannut Goran olevan jonkin vetovoiman alaisena ja oli
Binoin lausumista arvannut, että vetovoima johtui juuri Sutšaritasta.
Hetkisen vaiti oltuaan hän sanoi: »Minua vain epäilyttää, suostuuko
Sutšarita tulemaan oikeauskoisen perheen jäseneksi.»