Sutšaritan tädin Harimohinin saavuttua Pareš Babun talon ilmakehä melkoisesti muuttui. Ennenkuin kuvailemme, kuinka se tapahtui, lienee syytä kertoa Harimohinista käyttäen niitä sanoja, jotka sisältyivät hänen itsensä Sutšaritalle esittämään kertomukseen.
»Minä olin kaksi vuotta äitiäsi vanhempi, ja me nautimme molemmat isämme talossa erinomaista rakastavaa huolenpitoa. Se johtui siitä, että talossa oli ainoastaan kaksi lasta ja että setämme, jotka olivat erinomaisesti meihin kiintyneet, tuskin sallivat meidän astua jalkaamme maahan.
Kun olin kahdeksan vuoden ikäinen, minut naitettiin tunnettuun Palsassa asuvain Roi Tšaudhurien perheeseen, joka oli yhtä varakas kuin jalosukuinenkin. Mutta minun kohtaloni ei ollut säädetty onnelliseksi, sillä isäni ja appeni välille syntyi myötäjäisten vuoksi ristiriitaa, ja mieheni sukulaiset eivät voineet pitkiin aikoihin suoda anteeksi sitä, mitä pitivät isäni itaruutena. He syytivät minua vastaan synkkiä uhkauksia sanoen: 'Entäpä, jos poikamme menee uusiin naimisiin? Tekeepä mielemme nähdä, millaiseen tilaan tyttö silloin joutuu!'
Nähdessään surkean kohtaloni isäni vannoi, ettei milloinkaan naittaisi toista tytärtänsä rikkaaseen perheeseen, ja siitä johtui, ettei äidillenne etsitty varakasta sulhasta.
Mieheni kotona oli suuri perhekunta, ja minun täytyi yhdeksän vuoden ikäisenä olla apuna keitettäessä ruokaa kuudelle- tai seitsemällekymmenelle hengelle. Minä sain syödä vasta sitten, kun kaikki olivat aterioineet, ja silloinkin vain sitä, mikä oli toisilta jäänyt, toisinaan pelkkää riisiä. Minä sain ensimmäisen ateriani tavallisesti vasta kello kahden aikaan, ja kun olin päättänyt ateriani, oli alettava heti keittää toisille illallista, joten seuraava ateriani siirtyi kello yhteen- tai kahteentoista illalla. Minulla ei ollut mitään vakituista makuupaikkaa, joten nukuin kenen vieressä hyvänsä, joka voi suoda minulle sijaa, toisinaan ilman minkäänlaista patjaa.
Tämä välinpitämättömyys, jota minulle tahallisesti osoitettiin, vaikutti mieheenikin, joka pysytteli pitkät ajat minusta loitolla.
Kun olin seitsemäntoista vuoden ikäinen, minulle syntyi tyttäreni Monorama. Asemani kävi entistä tukalammaksi, kun olin synnyttänyt vain tytön. Mutta siitä huolimatta pieni tyttäreni oli minulle suuri ilo ja lohdutus kaikessa nöyryytyksessä. Monorama, joka ei saanut osakseen minkäänlaista rakkautta isältään enempää kuin muiltakaan perheen jäseniltä, oli minulle rakas kuin elämä itse.
Kolmen vuoden kuluttua synnytin pojan, ja silloin tilani muuttui paremmaksi, kun vihdoinkin saavutin minulle kuuluvan aseman talon emäntänä. En ollut milloinkaan nähnyt anoppia, ja mieheni isä kuoli kaksi vuotta Monoraman syntymän jälkeen. Hänen kuoltuaan mieheni ja hänen nuorempi veljensä alkoivat riidellä perinnön jakamisesta, ja veljekset erosivat toisistaan menetettyään paljon varoja oikeudenkäyntiin.
Kun Monorama oli ehtinyt siihen ikään, että hänet oli naitettava, annoin hänet miehelään erääseen Šimula-nimiseen kylään, suunnilleen kymmenen mailin päähän Palsasta — en näet tahtonut kadottaa häntä näkyvistäni. Sulhanen oli harvinaisen hyvännäköinen nuorukainen, todellinen kauneuden perikuva, Kartik. Hänen piirteensä olivat kauniit ja ihonsa moitteeton, ja hänen sukulaisensa olivat hyvissä varoissa.
Ennenkuin kova kohtaloni minut lopullisesti saavutti, soi Sallimus minulle lyhyen onnenajan, jonka kestäessä tuntui, kuin olisin saanut korvauksen kaikista aikaisemmin kokemistani laiminlyönnin ja kurjuuden vuosista. Minä saavutin vihdoin mieheni rakkauden ja kunnioituksenkin, ja hän ei ryhtynyt mihinkään tärkeään tehtävään kysymättä ensin minun neuvoani. Mutta lopulta oli kaikki liian hyvin. Alkoi raivota kolera, ja mieheni ja poikani kuolivat molemmat neljän päivän kuluessa. Jumala varmaan säilytti minut hengissä osoittaakseen, että murhe, joka on sietämätön kuvitellakaan, on kuitenkin ihmisen kannettavissa.