Vähitellen opin tuntemaan vävyni. Kukapa olisi voinut aavistaa, että niin kauniin pinnan alla piili sellainen myrkyllinen käärme? Tyttäreni ei ollut milloinkaan minulle kertonut, että hänen miehensä oli tottunut juopottelemaan huonossa seurassa, ja kun vävyni tapasi puijata minulta rahoja erilaisin verukkein, olin mielissäni, koska minulla ei ollut maailmassa ketään muuta, jota varten olisi tarvinnut säästää.
Tyttäreni alkoi kuitenkin aivan pian kieltää minua niin menettelemästä ja varoittaa minua: 'Sinä vain pilaat hänet lainaamalla hänelle rahoja. Kukaan ei voi tietää, missä hän ne tuhlaa saatuaan ne kerran käsiinsä.' Minä luulin Monoraman vain pelkäävän hänen joutuvan häpeään omien sukulaistensa silmissä ottamalla rahoja vaimonsa sukulaisilta. Ja niin minä typeryydessäni annoin hänelle yhä rahoja, siten saattaen hänet turmion tielle. Saatuaan sen tietää tyttäreni tuli itkien luokseni ja ilmaisi kaikki. Voit kuvitella, kuinka silloin löin rintaani epätoivoissani! Ja ajattele vielä, että mieheni nuorempi veli oli esimerkillään ja yllytyksellään aiheuttanut vävyni turmion!
Kun lakkasin antamasta hänelle rahoja ja hän alkoi aavistella, että syynä oli tyttäreni, hän ei yrittänytkään enää mitään salata. Hän alkoi pahoinpidellä Monoramaa niin julmasti, häikäilemättä solvaten häntä sivullistenkin läsnäollessa, että minun täytyi jälleen alkaa antaa hänelle rahoja tyttäreni tietämättä, vaikka varsin hyvin olin selvillä siitä, että vain autoin häntä kulkemaan kohti kadotusta. Mutta mitäpä voinkaan tehdä? En voinut sietää sitä ajatusta, että Monorama oli pahoinpideltävänä.
Tuli sitten eräs päivä — kuinka hyvin sen muistankaan! Oli elokuun loppupuoli. Helleaika oli alkanut harvinaisen varhain. Me huomauttelimme toisillemme, että takapihalla kasvavat mangopuut olivat jo täydessä kukassa. Puolenpäivän aikaan pysähtyi ovellemme kantotuoli ja siitä astui Monorama, joka hymyillen tuli luokseni ja tervehti minua jalkojani koskettaen.
'No Monu!' huudahdin minä. 'Mitä kuuluu?'
Hän vastasi, yhä hymyillen: 'Enkö voi tulla tapaamaan äitiäni, vaikka minulla ei olekaan mitään uutisia kerrottavana?
Tyttäreni anoppi ei ollut mikään paha ihminen. Hänen lähettämänsä viesti oli tämä: 'Monorama odottaa lasta, ja minä ajattelen olevan parasta, jos hän pysyy äitinsä luona, kunnes synnytys tapahtuu.' Minä tietenkin ajattelin, että tuo oli todellinen syy, — kuinkapa olisinkaan voinut arvata, että vävyni oli jälleen alkanut lyödä tytärtäni, vaikka hän oli siinä tilassa, ja että anoppini oli lähettänyt tyttäreni pois, koska pelkäsi tuosta säälimättömästä kohtelusta koituvia seurauksia?
Monorama ja hänen anoppinsa siis olivat liitossa keskenään ja salasivat minulta asioita. Kun aioin voidella tytärtäni öljyllä tai auttaa häntä hänen kylpiessään, hän keksi aina jonkin verukkeen, — koska ei tahtonut näyttää minulle niitä jälkiä, jotka hänen miehensä iskut olivat jättäneet!
Vävyni saapui useita kertoja ja elämöi saadakseen vaimonsa mukaansa, koska tiesi olevan vaikeata kiristää minulta rahoja niin kauan kuin tyttäreni oli luonani. Mutta sekin lakkasi olemasta hänelle esteenä; hän ei enää häikäillyt vaatiella minulta rahoja, vieläpä Monoraman läsnäollessa. Monorama itse oli luja ja pyysi minua olemaan häntä kuuntelematta, mutta minä taivuin sittenkin, koska pelkäsin hänen raivonsa tyttäreeni kohdistuen kuohahtavan yli kaikkien rajojen.
Vihdoin Monorama ehdotti: 'Äiti, salli minun ottaa haltuuni rahasi!' Niin hän otti huostaansa lippaani ja avaimeni. Havaitessaan, ettei minulta voinut enää mitenkään rahoja saada ja että Monorama oli taipumaton, hän alkoi vaatia vaimoansa palaamaan kotiin. Minä yritin suostutella Monoramaa, sanoin hänelle: 'Anna hänelle mitä hän vaatii, rakkaani, kunhan hänestä pääset; eihän muuten voi tietää, kuinka pitkälle hän vielä menee.