Mutta vaikka Monoramani oli toisissa asioissa leppoinen, hän oli toisissa vääjäämätön ja sanoi: 'En missään tapauksessa, äiti; se on kerrassaan mahdotonta.'

Eräänä päivänä hänen miehensä tuli veristävin silmin ja sanoi: 'Minä lähetän kantotuolin huomenna iltapäivällä, ja ellette salli vaimoni lähteä kotiin, niin sitä pahempi teille itsellenne, sen takaan.'

Kun kantotuoli saapui seuraavana päivänä illansuussa, sanoin Monoramalle: 'Nyt ei ole hyvä kieltäytyä, mutta minä lähetän jonkun noutamaan sinut takaisin ensi viikolla.' Mutta Monorama sanoi: 'Salli minun viipyä vielä vähän aikaa, äiti, en voi lähteä tänään. Käske heidän tulla uudelleen muutaman päivän kuluttua.' 'Rakkaani', sanoin minä, 'jos lähetän kantotuolin takaisin, voimmeko hillitä hurjapäistä miestäsi? Ei, Monu, sinun on paras lähteä nyt.' 'Ei äiti, ei tänään', rukoili hän. 'Appeni palaa kotiin phalgun-kuun keskivaiheilla, minä lähden silloin.'

Minä kuitenkin vakuutin vakuuttamistani, ettei se olisi vaaratonta, ja vihdoin Monorama varustautui lähtemään minun järjestäessäni jotakin syötävää niille palvelijoille ja kantajille, jotka olivat kantotuolia tuomassa, — niin kiireesti, etten ehtinyt viimeistellä Monoraman vaatetusta, en valmistaa hänelle mitään pientä mieliherkkua, enpä edes lausua hänelle muutamia sanoja ennen lähtöä. Ollessaan kantotuoliin astumassa Monorama kuukistui koskettamaan jalkojani ja sanoi: 'Äiti — hyvästi!'

Minä en silloin käsittänyt, että hän sanoi hyvästi ikiajoiksi! Vielä tänäkin päivänä sydämeni on murtua, kun ajattelen, ettei hän tahtonut lähteä ja että minä hänet houkuttelin lähtemään. Se haava ei kasva umpeen milloinkaan tässä elämässä.

Samana yönä Monorama kuoli keskensynnytykseen, ja hänen ruumiinsa oli nopeasti ja salaa poltettu, ennenkuin tieto saapui minulle.

Mitäpä voitkaan ymmärtää sinä, rakkaani, sellaisesta polttavasta tuskasta, joka ei ole mitenkään autettavissa sanoin enempää kuin teoin ja jota ei voi huuhtoa pois iäti kestävä itkukaan? Mutta minun vaivani eivät loppuneet edes siihen, että olin kaikkeni menettänyt.

Mieheni ja poikani kuoltua mieheni nuoremmat veljet alkoivat himokkaasti katsella omaisuuttani. He tiesivät, että kuoltuani kaikki tulisi kuulumaan heille, mutta heillä ei ollut kärsivällisyyttä odottaa. En voine heitä soimata, sillä eikö ollutkin melkein rikos, jos minunlaiseni kehno nainen jäi elämään? Kuinkapa voisivatkaan ihmiset, joilta alinomaa puuttuu jotakin, tyynesti suhtautua sellaiseen henkilöön, joka ei tarvitse mitään, mutta joka sulkee heiltä tien nautintoon?

Monoraman vielä eläessä minä puolustin jäykästi oikeuksiani mitään suostuttelua tottelematta, koska tahdoin jättää säästöni tyttärelleni. Mutta lankoni eivät voineet sietää sitä ajatusta, että säästin rahoja tyttärelleni, koska heistä tuntui siltä, kuin ne olisi varastettu heidän taskuistaan. Minun liittolaisenani oli mieheni vanha palvelija Nilkanta. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, jos rakkaan rauhan vuoksi ehdottelin jonkinlaista sovittelua. 'Saammepa nähdä', sanoi hän, 'kuka voi meiltä riistää hyvän oikeutemme.'

Tämä taistelu oli käynnissä, kun Monorama kuoli, ja jo hänen kuolemansa jälkeisenä päivänä tuli eräs lankomieheni luokseni ja kehoitti minua luopumaan omaisuudestani ja alkamaan viettää askeettista elämää. 'Kuulehan, sisar', sanoi hän, 'Jumala ei nähtävästi tahdo sinun elävän maallista elämää. Miksi et lähde loppuiäksesi johonkin pyhään paikkaan ja uhraudu hurskauden töihin? Me järjestämme asian aineellisen puolen.'