Minä lähetin hakemaan uskonnollisen neuvonantajani ja kysyin häneltä: 'Sano minulle, mestari, miten voin pelastua siitä sietämättömästä kärsimyksestä, joka on minua kohdannut. Minua jäytää joka puolelta leimuava tuli, ja minä en näe mitään pelastusta, käännyinpä minne tahansa.'
Guru vei minut temppeliimme, osoitti Krišnan kuvaa ja sanoi: 'Tuossa on miehesi, sinun poikasi, sinun tyttäresi ja kaikkesi. Palvele ja palvo häntä, niin kaikki kaipauksesi tulevat täytetyiksi ja tyhjyytesi muuttuu runsaudeksi.'
Niin aloin viettää kaiken aikani temppelissä ja yritin tarjota koko mieleni Jumalalle. Mutta kuinka olisinkaan voinut antaa itseni, ellei hän minua ottanut? Hän ei ole vieläkään tehnyt!
Minä kutsuin Nilkantan ja sanoin hänelle: 'Nil-dada, olen päättänyt luovuttaa omaisuuteni nautintaoikeuden lankomiehilleni ja pyytää itselleni ainoastaan pientä kuukausittain maksettavaa eläkettä.' Mutta Nilkanta sanoi: 'Ei, se ei käy missään tapauksessa päinsä. Te olette nainen; älkää siis huolehtiko liikeasioista.'
'Mutta mitä teenkään enää omaisuudellani?' kysyin minä. 'Millainen ajatus!' huudahti Nilkanta. 'Kuinka voisittekaan luopua laillisista oikeuksistanne! Älkää ajatelkokaan sellaista mieletöntä.' Nilkanta näet ei tietänyt mitään korkeampaa kuin lailliset oikeudet. Mutta minä olin kamalassa pulassa. Olin alkanut vihata maailmallista mieltä kuin myrkkyä, mutta kuinka olisinkaan voinut loukata vanhaa Nilkantaa, ainoata luotettavaa ystävää, joka minulla maailmassa oli?
Eräänä päivänä vihdoin merkitsin nimeni asiakirjaan Nilkantan tietämättä! En oikein käsittänyt, mikä oli kysymyksessä, mutta koska aikomukseni ei ollut mitään salata, en myöskään pelännyt joutuvani petetyksi. Olin sitä mieltä, että appeni lasten tuli saada se, mikä apelleni kuului.
Kun asiakirja oli laillisesti vahvistettu, minä kutsuin Nilkantan luokseni ja sanoin: 'Älä ole minulle vihainen, Nil-dada, minä olen luopunut omaisuudestani. En sitä enää tarvitse.' 'Mitä!' huudahti Nilkanta. 'Mitä olettekaan tehnyt!'
Kun hän luki asiakirjan luonnoksen ja huomasi minun todellakin luopuneen kaikista oikeuksistani, hänen närkästyksensä oli rajaton, sillä hänen isäntänsä kuolemasta saakka oli hänen elämänsä tärkeimpänä tehtävänä ollut omaisuuteni suojeleminen. Kaikki hänen ajatuksensa ja ponnistuksensa olivat alinomaa suuntautuneet siihen tehtävään. Hän oli vieraillut niin ahkerasti asianajajien luona, etsinyt soveliaita lainkohtia ja todisteita, ettei hänellä ollut ollut aikaa omien asioittensa huoltamiseen. Kun hän näki mielettömän naisen kynänvedon tuhonneen kaikki ne oikeudet, joiden puolesta itse oli taistellut, niin hänen oli mahdoton sitä sietää. 'Hyvä, hyvä', sanoi hän, 'minä olen tehnyt tehtäväni tässä talossa. Minä lähden tieheni!'
Se seikka, että Nil-dada poistui vihoissaan luotani, merkitsi minulle kaikkein syvintä onnettomuutta. Minä kutsuin hänet takaisin ja pyysin häntä jäämään sanoen: 'Dada, älä ole minulle vihainen. Minulla on hieman säästövaroja. Ota nämä viisisataa rupiaa ja anna ne pojallesi, kun hän menee naimisiin, jotta hän ostaa morsiamelleen koruja ja liittää niihin minun siunaukseni.' 'Mitä teenkään enää rahalla?' huudahti Nilkanta. 'Kun isäntäni koko omaisuus on mennyt, ei viisisataa rupiaa ole minulle mikään lohdutus. Olkoot!' Niin sanoen mieheni viimeinen todellinen ystävä jätti minut.
Minä pakenin erääseen temppeliin. Lankoni ahdistelivat minua alinomaa sanoen: 'Mene elämään ja olemaan johonkin pyhään paikkaan.' Minä vastasin: 'Mieheni vanhempien talo on ainoa pyhä paikkani. Perhejumalamme olopaikka olkoon minun sijani.' Mutta heistä tuntui sietämättömältä, että yhä olin heidän talossaan. He olivat jo tuoneet omat kalustonsa ja jakaneet eri suojat keskenään. Vihdoin he sanoivat: 'Sinä voit viedä kotijumalamme kerallasi; meillä ei ole mitään sitä vastaan.' Kun yhä vielä epäröin, he kysyivät: 'Miten haluat maksusi järjestettävän?'