Eräänä päivänä Haran sanoi Sutšaritalle Pareš Babun läsnäollessa: »Olen kuullut, että te nykyjään nautitte ainoastaan jumalankuville tarjottua pyhitettyä ruokaa. Onko se totta?»
Sutšarita punastui, mutta ei ollut huomautusta kuulevinaan, alkoihan vain järjestää pöydällä olevia kyniä ja mustepulloa. Pareš Babu loi häneen lempeän silmäyksen ja sanoi Haranille: »Kuulkaahan, Panu Babu, kaiken sen, mitä me nautimme, pyhittää Jumalan siunaus.»
»Mutta Sutšarita näyttää olevan valmis luopumaan Jumalastamme», virkkoi
Haran.
»Jos se olisikin mahdollista, auttaako asiaa, jos saatamme hänet senvuoksi murhemielelle?» kysyi Pareš Babu.
»Kun näemme virran kiidättävän ihmistä mukanaan, emmekö silloin tee oikein yrittäessämme vetää häntä takaisin rannalle?» kysyi puolestaan Haran.
»Se, joka heittelee häntä maakokkareilla, ei suinkaan vedä häntä rannalle», huomautti Pareš Babu. »Mutta älkää olko huolissanne, Panu Babu. Minä olen tuntenut Sutšaritan aina niistä ajoista, jolloin hän oli pikku tyttö, ja jos hän olisi joutunut virran vietäväksi, olisin asian tietänyt ennen kuin kukaan teistä enkä olisi minäkään jäänyt välinpitämättömäksi.»
»Sutšarita voi vastata omasta puolestaan», sanoi Haran. »Minä olen kuullut, ettei hän enää aterioi kaikkien seurassa. Kysykää häneltä, onko se totta.»
Sutšarita hellitti mustepulloon kohdistamaansa tarpeettoman kiinteätä tarkkaavaisuutta ja sanoi: »Isä tietää, että olen lakannut nauttimasta ruokaa, johon ovat koskeneet kaikenlaiset ihmiset, ja jos hän voi sen sietää, niin siinä on minulle kyllin. Jos se on jollekulle teistä epämieluista, voitte nimittää minua miten hyväksi näette, mutta miksi kiusaatte isää sentähden? Ettekö tiedä, kuinka äärettömän suvaitsevaisesti hän suhtautuu jokaiseen meistä? Tällä tavallako te hänelle kostatte?»
Haran hämmästyi tuota selvää puhetta. »Sutšaritakin on oppinut puhumaan omasta puolestansa!» ajatteli hän ihmeissään.
Pareš Babu oli rauhan mies, hän ei mielellään kuullut kiisteltävän itsestään enempää kuin toisistakaan. Hän oli elänyt elämänsä kaikessa hiljaisuudessa etsimättä itselleen minkäänlaista vaikutusvaltaista asemaa Brahma Samadžin piirissä. Haran oli otaksunut tuon johtuvan Pareš Babun innostuksen puutteesta ja oli häntä siitä moittinutkin, mutta Pareš Babu oli sanonut vain: »Jumala on luonut kahdenlaisia olioita, liikkuvia ja liikkumattomia. Minä kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Jumala käyttelee minunlaisiani ihmisiä sellaisiin töihin, jotka meille soveltuvat. Ihminen ei saavuta mitään, jos pyrkii rauhattomana suorittamaan jotakin sellaista, mihin ei kykene. Minä alan käydä vanhaksi, ja aikoja sitten on käynyt selväksi, mitä kykenen tekemään, mitä en. Te ette voi saada mitään hyvää aikaan minua yllyttämällä.»