»Ellette tahdo minua häväistä», huudahti Haran, »niin minkätähden kohtelette minua näin ynseästi?»
»Teillä on oikeus nimittää sitä ynseydeksi», vastasi Sutšarita, »mutta minun on pakko tehdä itseni siihen vikapääksi, sillä minä en voi —»
Ulkoa kuului ääni: »Didi, saanko tulla sisään?»
Sanomattomin helpotuksen tunnoin Sutšarita heti huudahti: »Ah, tekö siellä, Binoi Babu? Tulkaahan sisään!»
»Sinä erehdyt, didi, täällä ei ole Binoi Babu, vaan pelkkä Binoi. Älä huoli minua kiusata kaikilla muodollisuuksilla!» virkkoi Binoi astuen huoneeseen. Havaittuaan sitten Haranin ja hänen kasvojensa ilmeen hän lisäsi leikkisästi: »Ah, minä huomaan, että olette minuun pahastunut, kun en ole käynyt moneen päivään teitä tapaamassa!»
Haran yritti jatkaa leikinlaskua. »Onpa siinä hyväkin syy pahastumiseen», aloitti hän, mutta jatkoi sitten: »Pelkäänpä, että tulitte sopimattomaan aikaan. Minä olin keskustelemassa Sutšaritan kanssa tärkeästä asiasta.»
»Sellainen on minulla kova onni!» virkkoi Binoi nopeasti nousten. »Ei voi koskaan tietää, milloin on otollinen aika, ja niin ei uskalla tulla juuri milloinkaan.»
Hän oli huoneesta poistumassa, kun Sutšarita sanoi: »Älkää huoliko lähteä, Binoi Babu. Me olemme jo puhuneet puhuttavamme. Istuutukaa.»
Binoi arvasi, että hänen saapumisensa oli pelastanut Sutšaritan jostakin ikävästä tilanteesta. Hän istuutui iloisen näköisenä ja virkkoi: »Minä en koskaan kieltäydy ystävällisyydestä. Jos minua kehoitetaan istumaan, niin tottelen, minkä ennätän. Sellainen on minun luontoni. Ole siis varuillasi, didi! Älä sano milloinkaan sellaista, mikä ei ole tarkoituksesi, muuten joudut katumaan seurauksia!»
Haran joutui ihan sanattomaksi, mutta hänen hahmonsa osoitti yhä lisääntyvää päättäväisyyttä lausuen varoituksen sanana kaikille läsnäolijoille, ettei hän aikonut poistua, ennenkuin oli saanut sanotuksi kaikki, mitä hänellä oli sydämellään.