Minkätähden olikaan Sutšaritan niin vaikea sietää tuota Goran ankaraa välinpitämättömyyttä tai suhtautua siihen ylenkatseellisesti? Hän tunsi olevansa valmis häpeäänsä kuolemaan muistaessaan, ettei sellainen välinpitämättömyys ollut voinut pidättää häntä puuttumasta keskusteluun. Kerran, kun hän oli kiihtynyt Haranin käyttäessä sopimatonta puhetapaa, Gora tosin oli häneen katsahtanut. Katseessa ei ilmeisesti ollut arkuuden jälkeäkään, mutta ei näyttänyt kovinkaan selvältä, mitä siinä oikeastaan oli. Lieneekö hän ajatellut Sutšaritan olevan julkean tai tahtovan asettaa itseänsä näytteille siten kutsumatta yhtyessään miesten keskusteluun? Mutta mitäpä merkitsivätkään hänen ajatuksensa? Ei mitään; mutta Sutšaritan kipeä tunto ei sittenkään ottanut haihtuakseen. Hän yritti parhaansa mukaan unohtaa kaikki, pyyhkiä koko asian muististansa, kumminkaan kykenemättä. Sitten hän tunsi Goraan kohdistuvaa suuttumusta ja koki syvästi halveksia häntä, tuota julkeata, taikauskoista nuorukaista, mutta tunsi itsensä sittenkin nöyryytetyksi palauttaessaan muistiinsa, kuinka järkähtämättömästi häntä oli silmäillyt tuo valtavan suuri mies, jonka ääni pauhasi kuin ukkonen, ja niin hänen oli kerrassaan mahdoton säilyttää omaa arvokasta asennettansa.
Omien ristiriitaisten tunteittensa kiduttamana Sutšarita istui yksinään myöhään yöhön. Valot oli sammutettu, ja kaikki olivat vetäytyneet levolle. Hän kuuli ulko-ovea suljettavan ja tiesi siitä, että palvelijat olivat päättäneet työnsä ja valmistautuivat hekin menemään levolle.
Samassa tuli parvekkeelle Lolita yöasussaan. Hän ei virkkanut mitään, menihän vain suojakaiteen luo ja pysähtyi siihen. Sutšarita hymyili itsekseen, sillä hän ymmärsi Lolitan olevan häneen suutuksissa, koska oli luvannut nukkua hänen kerallaan ja oli kokonaan asian unohtanut. Mutta pelkkä unohtamisen tunnustaminen ei olisi riittänyt Lolitaa tyynnyttämään — rikos oli juuri siinä, että hän oli voinut asian unohtaa. Ja Lolita ei ollut niitä tyttöjä, jotka muistuttavat annetusta lupauksesta. Hän oli päättänyt pysyä vuoteessa, mitenkään ilmaisematta loukkaantuneensa, mutta ajan kuluessa hänen pettymyksensä tuntui yhä tuimemmalta, kunnes hän ei enää kyennyt sitä sietämään, vaan lähti vuoteestaan aivan rauhallisesti osoittaakseen olevansa vielä valveilla.
Sutšarita nousi, meni hitain askelin Lolitan luo, syleili häntä ja sanoi: »Rakas Lolita, älä ole minulle vihainen.»
Mutta Lolita siirtyi loitommaksi mutisten: »Vihainen? Minkätähden olisinkaan vihainen? Älä huoli häiriytyä.»
»Tule, kultaseni, mennään levolle», kehoitteli Sutšarita tarttuen hänen käteensä.
Mutta Lolita pysyi hievahtamatta paikallaan, kunnes Sutšarita vihdoin veti hänet mukanaan makuusuojaan.
Silloin Lolita vihdoin kysyi tukahtuvin äänin: »Minkätähden olet valvonut niin kauan? Etkö tiedä, että kello on jo yksitoista? Minä olen kuullut kaikki lyönnit, ja nyt sinä olet niin väsynyt, ettet jaksa ollenkaan jutella.»
»Mieleni on kovin apea, kultaseni», sanoi Sutšarita vetäen hänet lähemmäksi.
Kun syyllisyys oli tunnustettu, Lolitan närkästys haihtui, ja hänen mielensä kääntyi kohta leppoisaksi.