»Ketä oletkaan ajatellut istuessasi täällä yksin koko ajan, didi?
Panu Babuako?» kysyi hän.
»Mitä joutavia!» huudahti Sutšarita moittivin elein.
Lolita ei voinut sietää Panu Babua. Hän ei edes kiusoitellut Sutšaritaa hänen tähtensä niinkuin toiset tytöt. Se ajatuskin, että Haran saisi Sutšaritan puolisokseen, herätti Lolitassa raivoisia tunteita.
Hetkisen vaiettuaan Lolita aloitti jälleen: »Kuinka viehättävä mies onkaan Binoi Babu, eikö totta, didi?» Ja täytyypä myöntää, että tuo kysymys pyrki hieman ottamaan selkoa siitä, mitä Sutšaritan mielessä liikkui.
»Niin, kultaseni, Binoi Babu näyttää sangen miellyttävältä henkilöltä», kuului vastaus.
Tuo ei kumminkaan sointunut Lolitan odotuksiin, joten hän jatkoi: »Mutta sano mitä tahansa, didi, tuo Gourmohan Babu on kerrassaan sietämätön. Millainen ruma ihonväri ja kuinka järeät piirteet! Ja sellainen omahyväinen otus! Kuinka hän sinuun vaikutti?»
»Hän on aivan liian oikeauskoinen minua miellyttääkseen», vastasi
Sutšarita.
»Ei, ei. Se ei haittaisi», huudahti Lolita. »Onhan setäkin oikeauskoinen — mutta se on toinen asia — en osaa oikein sanoa, mitä tarkoitan.»
»Niin, tosiaankin toinen asia!» nauroi Sutšarita, ja kun hän jälleen muisteli Goran korkeata valmista otsaa ja siihen kiinnitettyä kastimerkkiä, hänen vihansa leimahti jälleen ilmi, sillä olihan Gora siten julistanut kaikille julkeasti: »Minä en kuulu teidän joukkoonne!» Ainoastaan tuon suunnattoman ylpeyden maan tasalle kukistaminen olisi voinut tyynnyttää hänessä elävää kärsityn häväistyksen tunnetta.
Vähitellen keskustelu hiljeni, ja he vaipuivat uneen. Kahden aikaan Sutšarita heräsi ja kuuli sateen valuvan virtoina. Huoneen nurkassa oleva lamppu oli palanut loppuun, ja silloin tällöin näkyi salaman välkähdys moskiittiverkon läpi. Yön hiljaisuudessa ja pimeydessä, taukoamattoman sateen soidessa korviin, Sutšarita tunsi mielensä apeaksi. Hän käännähteli kyljeltä toiselle, yrittäen päästä uneen, ja silmäili kadehtien Lolitaa, joka nukkui sikeästi. Mutta uni ei suostunut tulemaan.