Sutšarita kiusaantui, nousi ja lähti ovelle, avasi sen ja katseli katolle, josta tuulenpuuskat heittivät sateen räiskettä hänen kasvoihinsa. Kaikki illan tapahtumat palasivat yksin erin hänen mieleensä. Goran kasvot, joissa hehkui innostus ja joita laskevan auringon säteet valaisivat, välähtivät näkyviin, ja kaikki ne väitteet, jotka hän oli kuullut, mutta unohtanut, kaikuivat nyt jälleen hänen kuuluviinsa Goran syvän, väkevän äänen lausumina.
Sanat kaikuivat jälleen Sutšaritan korvissa: »Minä kuulun niiden puolueeseen, joita te nimitätte sivistymättömiksi. Se, mitä te nimitätte taikauskoksi, on minun uskoni! Ellette te rakasta kotimaatanne ja asetu oman kansanne puolelle, minä en salli teidän lausua yhtäkään maa-äitiimme kohdistuvaa solvauksen sanaa.» — Siihen oli Haran vastannut: »Kuinka voi sellainen mielenasenne edistää maassamme suoritettavaa uudistustyötä?» Gora oli jyrissyt: »Uudistustyötä? Se voi vielä hieman odottaa. Uudistuksia tärkeämmät ovat rakkaus ja kunnioitus. Uudistus syntyy itsestään, sisäistä tietä, kunhan olemme yhdistynyt kansakunta. Teidän eristäytymispolitiikkanne murtaisi maan sadoiksi kappaleiksi. Koska maamme on täynnä taikauskoa, niin teidän, ei-taikauskoisten, täytyy muka säilyttää ylemmyytenne ja pysytellä loitolla! Minä puolestani toivon korkeimpana halunani aina olevan, etten milloinkaan eristäydy toisista, en etevämmyydenkään kiusasta! Kunhan saavutamme vihdoin todellisen ykseyden, niin Hän, joka on Jumala, ja meidän kotimaamme ratkaiskoon, mitä oikeauskoisista menoistamme tulee säilyttää, mitä hävittää.»
Haran oli huomauttanut: »Maa on täynnä nimenomaan sellaisia tapoja ja tottumuksia, jotka ehkäisevät ykseytymistä.» Gora oli vastannut: »Jos otaksutte, että on kitkettävä pois kaikki huonot tavat ja tottumukset, ennenkuin maamme voi ykseytyä, menettelette niinkuin se, joka valtameren yli pyrkiessään alkaa äyskärillään valtamerta tyhjentää. Luopukaa kaikesta ylpeydestänne ja ylenkatseestanne ja liittykää sydämessänne nöyrästi kaikkiin, niin rakkautenne voittaa tuhannet puutokset ja pahuudet. Jokaisessa yhteiskunnassa on vikoja ja heikkouksia, mutta jos kansan jäseniä liittävät toisiinsa rakkauden siteet, niin he kykenevät vastustamaan kaikkea myrkytystä. Mädän aiheuttaja piilee aina ilmassa, mutta teidän vielä eläessänne se ei teihin tehoa, — ainoastaan kuolleet olennot mätänevät. Tahdon teille huomauttaa, ettemme alistu ulkoapäin tuleviin uudistusyrityksiin, suoritittepa niitä te tai vieraat lähetyssaarnaajat.»
»Miksi niin?» oli Haran kysynyt, ja Gora oli vastannut: »Syy on aivan riittävä. Me suostumme ottamaan ojennusta vanhemmiltamme, mutta kun poliisi sitä tyrkyttää, koituu asia pikemmin herjaukseksi kuin parannukseksi, ja me vain heikennämme itseämme siten menetellen. Tunnustakaa itsenne ensin heimolaisiksemme ja tulkaa sitten olojamme uudistamaan; muussa tapauksessa antamanne hyväkin neuvo koituu meille vain vahingoksi.»
Niin Sutšarita palautti mieleensä Goran lausumain kaikkia yksityiskohtia, ja hänen niin tehdessään hänen sydäntänsä ahdisti yhä enemmän. Vihdoin hän palasi uupuneena vuoteeseen, painoi kätensä silmilleen, yritti häivyttää noita ajatuksia ja päästä uneen; mutta hänen kasvonsa ja korvansa olivat kuin tulessa, ja hänen mielessään parveilivat ristiriitaiset ajatukset.
KAHDESTOISTA LUKU.
Lähdettyään Pareš Babun luota ja tultuaan kadulle Binoi sanoi: »Voisit astella hieman hitaammin, Gora, vanha veikko; sinulla on pitemmät sääret, ja ellet hillitse vauhtiasi, niin ihan hengästyn yrittäessäni pysytellä mukanasi.»
»Minä tahdon kävellä tänä iltana yksin», vastasi Gora, »minulla on paljon ajateltavaa». Hän kulki eteenpäin nopeasti kuten ainakin.
Binoi tunsi itsensä syvästi loukatuksi. Goraa vastaan kapinoidessaan hän oli tänään poikennut tavallisesta säännöstänsä ja olisi tuntenut helpotusta, jos Gora olisi häntä sättinyt. Myrsky olisi hälventänyt heidän elinkautisen ystävyytensä yllä lepäävän painostavan ilman, ja hän olisi voinut jälleen hengittää vapaasti.
Binoi ei voinut ajatella, että Goraa sopi moittia, vaikka hän vihoissaan meni menojansa, mutta nyt oli heidän pitkäaikaisen ystävyytensä kestäessä ensi kerran ilmaantunut todellinen erimielisyys, ja Binoin sydän tuntui raskaalta, kun hän siinä asteli synkässä yössä, tummien ukonpilvien silloin tällöin jyrähdellessä. Näytti siltä, kuin hänen elämänsä olisi äkkiä poikennut ladultansa ja lähtenyt kulkemaan uuteen suuntaan. Pimeässä oli Gora kulkenut toista tietä, hän toista.