»Mutta kuulehan, Gora», huomautti Binoi, »jos se seikka, että joku juo kupin teetä, on yhteiskuntaan kohdistuva isku, voin sanoa vain sen verran, että sellaiset iskut tekevät yhteiskunnalle hyvää. Jos yritämme suojella maatamme sellaiselta, teemme sen vain heikoksi ja hempeäksi.»
»Hyvä herra», virkkoi Gora, »minä tunnen kaikki nuo tusinatodisteet — älähän pidä minua täydellisenä hölmönä. Mutta kaikki tuo on riittämätöntä näissä oloissa. Kun sairas lapsi ei tahdo nauttia lääkettä, niin äiti, vaikka onkin aivan terve, juo sitä hieman lohduttaakseen lasta sillä ajatuksella, että molemmat ovat samassa vaivassa. Siinä ei ole kysymyksessä lääkeopillinen käsittely, vaan henkilökohtainen kiintymys, ja jos kiintymys puuttuu, niin äidin ja lapsen välillä vallitseva suhde rikkoutuu ja samalla jää saavuttamatta toivottu tulos, toimipa äiti muuten kuinka järkevästi tahansa. Minä en kiistele teekupista — minua loukkaa meitä kotimaahamme yhdistävän siteen rikkominen. Paljon helpompi on kieltäytyä teetä juomasta — vaikkapa vielä loukkaantuisivat Pareš Babun tyttäret! Nykyisissä oloissa on tärkein tehtävämme yrittää liittyä yhteen kaikkien kanssa. Kunhan olemme sen tehtävän suorittaneet, niin teen juomista tai juomatta jättämistä koskeva kysymys ratkaistaan parilla sanalla.»
»Niin ollen kestänee kauan, ennenkuin tyhjennän toisen teekupposen!» huomautti Binoi.
»Eipä suinkaan, siihen ei ole mitään aihetta», vastasi Gora. »Mutta kuulehan, Binoi, minkätähden välttämättä tahdot pysytellä minun liitossani? On tullut aika, jolloin sinun on hylättävä minut samoinkuin monet muutkin hindulaiseen yhteiskuntaan kuuluvat sinulle epämieluiset asiat. Muuten loukkaantuvat Pareš Babun tyttäret!»
Samassa astui huoneeseen Abinaš. Hän oli Goran opetuslapsi, ja kaiken sen, mitä hän Goralta kuuli, hänen mielensä muutti mitättömäksi ja hänen kielensä arkiseksi, kun hän lähti sitä sirottelemaan yleisön keskuuteen. Oli kuitenkin laita niin, että ne, jotka eivät kyenneet ymmärtämään Goraa, tunsivat täydellisesti ymmärtävänsä Abinašia ja ylistivät hänen lausumiansa. Abinaš kadehti erikoisesti Binoita ja yritti jokaisessa tarjoutuvassa tilaisuudessa kiistellä hänen kanssaan mitä typerimpiä väitteitä esittäen. Binoi ei ollut kyllin kärsivällinen sietääkseen hänen vähä-älyisyyttänsä, vaan lopetti jutun lyhyeen. Sitten otti Gora väitteen puolustettavakseen ja astui itse areenalle Abinašin kutkutellessa itseään sillä tiedolla, että Gora esitti hänen aatteitansa.
Binoi, joka tunsi, että Abinašin näkymölle ilmaantuminen teki toistaiseksi mahdottomaksi Goran ja hänen välisen sovinnon teon, lähti yläkertaan, missä Anandamoji istui varastohuoneensa ovella järjestellen vihanneksia keittiötä varten.
»Olen kuullut teidän äänenne jo hyvän aikaa», virkkoi Anandamoji.
»Minkätähden näin varhain? Oletko syönyt aamiaista, ennen lähtöäsi?»
Jos olisi ollut jokin toinen päivä, Binoi olisi vastannut: »En, en ole» ja olisi istuutunut nauttimaan Anandamojin vieraanvaraisuutta. Mutta nyt hän vastasi: »Kiitoksia, äiti, minä söin aamiaista ennen lähtöäni.»
Tänään hän ei tahtonut antaa Goralle enempää aihetta loukkaantumiseen, — hän tiesi, ettei ollut vielä saanut täysin anteeksi, ja se tunto, että hänet pidettiin yhä hieman loitolla, painosti hänen mieltänsä.
Hän otti veitsen taskustaan ja alkoi Anandamojin keralla kuoria perunoita. Neljännestunnin kuluttua hän meni jälleen alakertaan, havaitsi Goran ja Abinašin lähteneen ulos ja jäi vähäksi aikaa Goran huoneeseen istuen hiljaa mietteissään. Sitten hän otti sanomalehden ja silmäili hajamielisesti ilmoitusosastoa. Vihdoin hän huokasi syvään ja lähti talosta.