Päivällisen jälkeen hän jälleen tunsi itsensä levottomaksi ja halusi tavata Goraa. Hän oli aina arvelematta nöyryyttänyt itseänsä ystävänsä edessä, mutta vaikka ei mikään oma ylpeys olisikaan ollut esteenä, oli ystävyyden arvoa kuitenkin pidettävä silmällä. Hän tosin tunsi, että hänen vilpitön suhteensa Goraan oli kärsinyt siitä, että hän oli suonut sijaa Pareš Babun tuttavuudelle, ja sen vuoksi hän oli valmis sietämään Goran ivailuja ja soimauksia, mutta tällaista syrjäyttämistä hän ei kuitenkaan ollut voinut kuvitella mahdolliseksi. Asteltuaan vähän matkaa Binoi kääntyi takaisin; hän ei uskaltanut mennä Goran luo, koska pelkäsi ystävyytensä joutuvan jälleen herjattavaksi.
KOLMASTOISTA LUKU.
Oli kulunut siten muutamia päiviä, kun Binoi eräänä ehtoopuolena, päivällisaterian jälkeen, istuutui sepittämään kirjettä Goralle. Lukien asian huonon edistymisen tylsän kynän viaksi hän istui pitkät ajat teroitellen kynää mitä huolellisimmin. Siinä toimessa ollen Binoi kuuli alakerrasta äänen, joka huusi hänen nimeänsä. Hän heitti kynän pöydälle, riensi nopeasti portaisiin ja huusi: »Tulkaa tänne, Mohim dada!»
Mohim tuli ja istuutui mukavasti Binoin makuusijalle. Vähän aikaa tarkasteltuaan huoneen kalustoa hän virkkoi: »Kuulehan, Binoi, syynä ei ole se, etten tiedä osoitettasi, enempää kuin sekään, että haluan vointiasi tiedustella, mutta totisesti ei teidän nykyaikaisten mallinuorukaisten luo pääse beteliä puraisemaan eikä haikuja vetämään, joten minutkin saa vain aivan erikoinen asia —» Hän huomasi Binoin hämmentyvän, vaikeni ja jatkoi sitten: »Jos aiot lähteä piippua ostamaan, pyydän armahtamaan minua. Minä voin antaa anteeksi sen, ettet tarjoa minulle tupakkaa, mutta kömpelön noviisin täyttämä piippu tekisi lopun elämästäni.» Mohim tarttui käsillä olevaan viuhkaan, leyhytteli sitä vähän aikaa ja sai vihdoin sanoneeksi: »Seikka on se, että minulla on syytä tulla sinua tervehtimään sunnuntaisesta iltapuolilevostani luopuen. Toivon sinun tekevän minulle palveluksen.»
»Mikä se palvelus voi olla?» kysyi Binoi.
»Lupaa ensin, niin sanon sen sinulle», vastasi Mohim.
»Luonnollisesti, jos voin sen tehdä —»
»Sinä yksin voit sen tehdä. Sinun ei tarvitse sanoa muuta kuin: minä suostun.»
»Minkätähden olettekaan tänään niin epäileväinen?» kysyi Binoi. »Tiedättehän varsin hyvin, että olen kuin perheenne jäsen — jos voin jotenkin teitä auttaa, niin tietenkin sen teen.»
Mohim veti taskustaan betelkäärön, tarjosi Binoille, pisti loput omaan suuhunsa, pureskeli ja virkkoi: »Tunnethan tyttäreni Sasin. Hänen ulkomuodossaan ei ole mitään moittimista; hän näet ei ole tullut siinä suhteessa isäänsä. Minä en voi öisin nukkua, kun ajattelen, että hän voisi joutua jonkun mitättömän miehen haltuun.»