»Minkätähden olette niin pelokas?» kysyi Binoi tyynnytellen. »Eihän naimisiinmeno ole vielä ollenkaan kiireellinen.»
»Jos sinulla itselläsi olisi tytär, niin ymmärtäisit huolestumiseni», virkkoi Mohim huoaten. »Vuosien varrella hän vanhenee ihan itsestään, mutta sulhanen ei tule ihan itsestään. Niinpä joudunkin ajan pitkään varsin surkeaan mielentilaan. Mutta jos voit antaa minulle jotakin toivoa, niin tietenkin mielelläni odotan joitakin aikoja.»
Binoi oli pahassa pulassa. »Minä en valitettavasti tunne juuri ketään», mutisi hän. »Voipa sanoa, etten oikeastaan tunne ketään muuta kuin teidän perheenne Kalkuttassa — mutta voinhan sentään silmäillä ympärilleni.»
»Tunnethan Sasin joka tapauksessa — millainen tyttö hän on ja niin edespäin?» virkkoi Mohim.
»Tietysti!» nauroi Binoi. »Olenhan tuntenut hänet aina pienestä pikkaraisesta — hän on kelpo tyttö.»
»Niinpä sinun ei tarvitse silmäillä kovin kauas, poikaseni. Minä tarjoan hänet sinulle!» Mohimin kasvoissa säteili voitonriemu.
»Mitä!» huusi Binoi nyt kerrassaan hämmentyen.
»Minä pyydän anteeksi, että olen ottanut asian puheeksi», virkkoi Mohim. »Sinun perheesi on tietenkin parempi kuin meidän, mutta kun olet saanut uudenaikaisen kasvatuksen, ei tuon tarvinne olla esteenä.»
»Ei, ei!» huudahti Binoi. »Ei ole puhettakaan perheestä — mutta onhan hän vielä kovin nuori —»
»Mitä ajatteletkaan?» väitti vastaan Mohim. »Sasi on aivan riittävän iällinen! Eiväthän hindulaisten perheiden tyttäret ole muukalaisia naishenkilöltä — ei käy päinsä rikkoa omia tapojamme.»