Tähän saakka Pareš Babu oli vain kuunnellut, mutta nyt hän puuttui puheeseen lausuen leppoisasti: »En voi väittää tuntevani Intiaa, ja varmaa on, etten tiedä, mitä Intia on kaivannut ja onko se milloinkaan kaipaamaansa saavuttanut, — mutta voitteko milloinkaan palata menneisiin aikoihin? Pyrkimyksemme tulisi kohdistua siihen, mikä on mahdollista nykyisyydessä, — mitä hyvää voikaan koitua siitä, että turhin toivein kurkotamme kätemme kohti menneisyyttä?»
»Minä olen usein puhunut niinkuin te nyt», virkkoi Binoi, »mutta eikö ole totta, mitä Gora sanoo: voimmeko surmata menneisyyden vain sen nojalla, että puhumme siitä ikäänkuin se olisi kuollut ja iäksi mennyt? Menneisyys on aina luonamme, sillä mikään sellainen, mikä on kerran ollut totta, ei voi milloinkaan häipyä olemattomiin.»
»Ystävänne ei suhtaudu näihin asioihin tavallisten kuolevaisten lailla», virkkoi Sutšarita. »Kuinka siis voimme varmasti uskoa, että puhutte koko maan puolesta?»
»Älkää suinkaan luulko», huomautti Binoi, »että ystäväni Gora kuuluu niihin tavallisiin henkilöihin, jotka ylpeilevät erinomaisen täsmällisestä hindulaisuudestansa. Hän pitää silmällä hindulaisuuden sisäistä merkitystä, vieläpä niin vakavasti, ettei ole milloinkaan katsonut aito hindulaisen elämää sellaiseksi korukukkaseksi, joka lakastuu vähimmästäkin kosketuksesta ja kuolee, jos sitä käsitellään karusti.»
»Mutta minusta näyttää, että hän varoo sangen tarkoin vähintäkin kosketusta», sanoi Sutšarita hymyillen.
»Hänen varovaisuutensa on aivan erikoislaatuista», selitti Binoi. »Jos kysytte häneltä itseltänsä, niin hän vastaa heti: Niin, minä uskon sen kaikki, uskon, että kastin voi menettää kosketuksen nojalla, että puhtauden voi menettää nauttimalla sopimatonta ravintoa — kaikki tuo on ehdottomasti totta. Mutta minä tiedän, että tuo on vain hänen dogmatismiansa, — mitä järjettömämmältä hänen mielipiteensä kuulostavat, sitä varmemmin hän ne esittää. Hän vaatii ehdotonta sääntöjen noudattamista, koska myöntyväisyys vähäpätöisemmissä seikoissa saattaisi johtaa siihen, että typerät henkilöt lakkaavat kunnioittamasta tärkeämpiä asioita ja vastustava puolue voi siten päästä voitolle. Niinpä hän ei uskallakaan ilmaista minkäänlaista välinpitämättömyyttä, ei edes minun nähteni.»
»Sellaisia henkilöitä on paljon brahmojenkin joukossa», sanoi Pareš Babu. »He tahtovat katkaista kerrassaan kaikki hindulaisuuteen liittävät siteet, koska sivulliset muuten voivat otaksua heidän sukoilevan sen huonojakin tottumuksia. Sellaisten henkilöiden on vaikea elää luonnollista elämää, sillä he joko teeskentelevät tai liioittelevat ja luulevat totuutta niin heikoksi, että heidän asiansa on sitä puolustaa väkivalloin tai viekkauden avulla. Yltiöhurskaita ovat ne, jotka ajattelevat: 'Totuus riippuu minusta. Minä en ole riippuvainen totuudesta.' Minä puolestani rukoilen Jumalaa, että saisin aina olla yksinkertainen, nöyrä totuuden palvelija, joko brahmotemppelissä tai hindulaisen alttarin ääressä, — jottei mikään ulkonainen este ehkäise tai haittaa palvontaani.»
Tuon sanottuaan Pareš Babu oli hetkisen vaiti sallien mielensä levätä olemuksensa syvyyksissä. Nuo muutamat sanat tuntuivat ylentäneen keskustelun sävyä — ei niin, että itse sanoissa olisi ollut jotakin erikoista, mutta niiden takaa kuulsi se rauha, joka oli Pareš Babun omien elämänkokemusten tuloksena. Lolitan ja Sutšaritan kasvoja valaisi harras tunne. Binoinkaan ei tehnyt mieli sanoa mitään enempää. Hän huomasi hyvinkin, että Gora oli liian häikäilemätön — hänessä ei ollut sitä korutonta ja varmaa rauhaa, joka verhoo totuuden omistajien ajatuksia ja sanoja ja tekoja — ja Pareš Babun puhuessa tuo seikka tuli sitäkin kiusallisempana hänen mieleensä.
Sutšaritan lähdettyä levolle sinä iltana Lolita tuli ja istuutui hänen vuoteensa reunalle. Sutšarita havaitsi varsin selvästi, että Lolitan mieltä vaivasi jokin ajatus, ja tiesi senkin, että ajatus koski Binoita. Niinpä hän aloittikin itse keskustelun sanoen: »Binoi Babu miellyttää minua tosiaankin tavattomasti.»
»Sen vuoksi että hän aina puhuu Gourmohan Babusta», huomautti Lolita.