Keskustelun siten jatkuessa Sutšarita silmäili Goraa viuhkansa takaa, — hänen kuulemansa sanat eivät mitenkään hänen mieleensä tehonneet. Jos hän olisi ollut tietoinen siitä, että silmäili Goraa, hän olisi epäilemättä hävennyt, mutta hän oli kerrassaan unohtanut itsensä. Gora istui häntä vastapäätä pöytään nojaten, voimakkaat käsivarret eteenpäin ojennettuina. Lampun valo lankesi hänen leveälle valkealle otsalleen hänen milloin ylenkatseellisesti nauraessaan, milloin vihaisesti kulmiaan kurtistaessaan. Mutta kaikissa hänen vaihtuvissa ilmeissään oli arvokkuutta, joka osoitti, ettei hän suinkaan vain sanoilla leikitellyt, vaan että hänen mielipiteensä perustuivat monien vuosien ajatteluun ja harjoitukseen. Hänen puheensa kannattajana ei ollut yksin hänen äänensä, vaan hänen kasvojensa ilmeet ja kaikki hänen ruumiinsa liikkeetkin tuntuivat ilmaisevan syvää vakaumusta. Sutšarita oli ihmeissään häntä katsellessaan. Tuntui siltä, kuin hän olisi ensimmäisen kerran eläessään katsellut todellista miestä, jota ei käynyt sekoittaminen tavallisiin miehiin. Hänen rinnallaan näytti Haran Babu niin mitättömältä, että hänen piirteensä, eleensä, vieläpä pukunsakin ilmenivät naurettavina. Sutšarita oli keskustellut Gorasta Binoin kanssa niin usein, että oli johtunut pitämään häntä pelkkänä varmoja mielipiteitä kannattavana puolueenjohtajana, joka parhaassa tapauksessa saattoi olla joksikin hyödyksi maalle. Nyt, hänen kasvojaan silmäillessään, hän voi nähdä kaikkien puoluemielipiteiden ja yleisen hyödyllisyyden takaa itsensä ihmisen. Ensimmäisen kerran elämässään hän nyt näki, mikä on mies ja millainen hänen sielunsa, ja tämän harvinaisen kokemuksen aiheuttama ilo sai hänet kerrassaan unohtamaan oman olemassaolonsa.
Sutšaritan kiinteä ilme ei ollut jäänyt Haranilta havaitsematta, ja tämä seikka oli estänyt häntä esittämästä väitteitänsä kyllin voimakkaasti. Vihdoin Haran nousi kärsimättömästi seisaalleen ja lausui Sutšaritalle kuin läheiselle sukulaiselleen: »Etkö tule toiseen huoneeseen, Sutšarita? Tahdon keskustella kanssasi.»
Sutšarita säpsähti kuin iskun saaneena, sillä vaikka Haran olikin kyllin tuttavallisissa suhteissa voidakseen noin sanoa ja vaikka hän muulloin ei olisi siitä mitään välittänyt, se tuntui hänestä nyt, Goran ja Binoin läsnäollessa, suoranaiselta solvaukselta, varsinkin kun Gora loi häneen nopean silmäyksen, joka näytti tekevän Haranin loukkaavan käyttäytymisen sitäkin mahdottomammaksi. Aluksi Sutšarita ei ollut kuulevinaan, mutta kun Haran hieman ärtyneesti toisti: »Etkö kuule, mitä sanon, Sutšarita? Minulla on sinulle jotakin sanottavaa. Pyydän sinua tulemaan toiseen huoneeseen» — niin Sutšarita vastasi häneen katsahtamatta: »Voimmehan keskustella isän palattua.»
Asiain ollessa tässä vaiheessaan Binoi nousi ja sanoi: »Pelkäänpä, että häiritsemme; meidän on aika lähteä.» Mutta Sutšarita kiiruhti vastaamaan: »Ei, Binoi Babu, teidän ei pidä lähteä niin pian. Isä pyysi teitä viipymään, kunnes palaa. Hän tulee aivan kohta.» Hänen äänessään oli tuskallisen rukoileva sävy, ikäänkuin olisi ollut puheena kauriin luovuttaminen metsästäjälle.
Haran lähti huoneesta sanoen: »Minä en voi nyt jäädä odottamaan, minun täytyy lähteä.» Ulos ehdittyään hän alkoi heti katua äkkipikaisuuttansa, mutta ei keksinyt mitään keinoa palatakseen.
Hänen lähdettyään Sutšarita oli kovin häpeissään ja istui pää painuksissa tietämättä mitä sanoa.
Gora sai tilaisuutta tarkastella hänen piirteitänsä. Ei vähintäkään jälkeä siitä julkeudesta, jonka hän oli otaksunut aina liittyvän sivistyneiden naisten ulkonäköön. Sutšaritan ilme oli epäilemättä kirkkaan älykäs, mutta sitä lievensi kauniisti hänen vaatimaton ujoutensa. Hänen otsansa oli puhdas ja moitteeton kuin syksyisen pilven kulma, hänen huulensa vaikenivat, mutta niiden pehmeissä kaarteissa piilivät lausumattomat sanat kuin terälehdet kukannupussa. Gora ei ollut milloinkaan ennen tarkastellut uudenaikaisten naisten pukua, vaan oli tuominnut sen näkemättä, mutta nyt näytti hänestä kerrassaan ihastuttavalta se uusimallinen sari, joka oli Sutšaritan verhona.
Sutšaritan toinen käsi lepäsi pöydällä pistäen esiin väljästä hihasta ja näytti Goran silmiin vastaukseen valmiin sydämen herkältä viestintuojalta. Lampun tyynessä loisteessa, joka ympäröi Sutšaritaa, tuntui koko huone varjoineen, seinällä riippuvine kuvineen ja somine kalusteineen muodostavan täydellisen ja yhtenäisen kuvan, jossa ei ollut huomattavimpana osana sen aineellinen puoli, vaan se kodikkuus, jonka oli saanut aikaan lempeän naiskäden työ. Tuo kaikki ilmaantui Goralle tuokion aikana.
Goran silmäillessä Sutšarita muuttui hänelle ihmeen todelliseksi ja havaittavaksi, ohimoilla näkyvästä hiussuortuvasta aina hänen sarinsa reunukseen saakka. Hän voi nähdä Sutšaritan samalla kertaa kokonaisuudessaan ja jokaiselta yksityiskohdaltaan.
Hetkisen vallitsi ikävä vaitiolo, mutta sitten Binoi katsahti Sutšaritaan ja palasi erääseen asiaan, josta oli hänen kanssaan keskustellut muutamia päiviä sitten. Hän sanoi: »Kerroin teille hiljattain kerran uskoneeni, että maamme ja yhteiskuntamme olivat toivottomassa asemassa, että meitä tullaan aina kohtelemaan alaikäisinä ja että englantilaiset pysyvät aina vartijoinamme. Niin ajattelevat vielä nytkin useimmat maanmiehemme. Sellaisessa mielentilassa eläen ihmiset joko vaipuvat omiin itsekkäisiin harrastuksiinsa tai alkavat suhtautua välinpitämättömästi kohtaloonsa. Minä ajattelin kerran vakavasti kokea saada itselleni hallintoviran Goran isän avulla. Mutta Goran vastaväitteet saivat minut järkiini.»