Tien vieressä sijaitsevan myymälän puutarhasta tuli jonkin vierasmaalaisen kiipijäkasvin outo tuoksu, joka tyynnyttäen kosketti Goran rauhatonta sydäntä, ja virta viittoi häntä pois ihmisen uupumattoman työn kentiltä kohti jotakin hämärää ja tutkimatonta tienoota, missä puut kantoivat outoja kukkia ja loivat salamyhkäisiä varjoja tuntemattomien vesien vierellä, missä päivät tuntuivat seesteisen taivaan alla avointen silmien vilpittömältä katseelta ja yöt häveliäiltä varjoilta, jotka värähtelevät alaspainuneiden silmäluomien vaiheilla.
Kokonainen onnen pyörre tuntui kietovan Goraa ja vetävän hänet tuntemattomiin alkusyvyyksiin, joita hän ei ollut milloinkaan ennen kokenut. Hänen koko olemustansa tuntui ahdistavan yht'aikaa tuska ja riemu. Hän näytti seisovan ihan itsensä-unohtaneena virran rannalla tänä syksyisenä iltana — tähtien vilkkuva valo silmissään ja kaupungin epämääräiset äänet korvissaan — kokien sitä verhottua ja pettelevää salaperäistä, joka läpäisee koko olemistoa. Luonto, jonka mahtia hän ei ollut pitkiin aikoihin tunnustanut, oli kostanut kietomalla hänet taikaverkkoonsa, sitomalla hänet kiinteästi maahan, veteen ja taivaaseen ja irroittaen hänet jokapäiväisestä elämästänsä.
Gora ihmetteli omaa tilaansa ja vaipui tyhjille rautaportaille. Siinä istuessaan hän kysyi itseltään kerran toisensa jälkeen, mikä tämä äkillinen kokemus oli, mitä se hänelle merkitsi ja mikä sija sillä oli siinä elämänsuunnitelmassa, jonka hän oli itselleen luonut. Oliko se asia, jota vastaan tuli taistella ja joka oli kukistettava?
Mutta kun Gora puristi vihaisesti kätensä nyrkkiin, muistuivat hänen mieleensä loihtuisat silmät, joiden katse oli ujon hellä, kirkkaan älykäs — ja mielikuvituksessaan hän tunsi kahden lempeän käden hienojen sormien kosketuksen. Hänen olemustaan värisytti sanomaton riemu, kun kaikki nuo kysymykset ja epäilykset rauhoitti tämä pimeän illan kokemus, ja hänestä tuntui tukalalta poistua paikaltansa.
Hänen saapuessaan kotiin sinä iltana Anandamoji kysyi häneltä:
»Minkätähden näin myöhään, poikani? Ateriasi on aivan kylmä.»
»En tiedä, äiti; istuin kauan virran rannalla.»
»Eikö Binoi ollut mukanasi?»
»Ei; olin yksin.»
Anandamoji oli ihmeissään, sillä hän ei tietänyt Goran milloinkaan ennen niin menetelleen — mietiskelleen yksinään Gangesin rannalla niin myöhäisenä iltahetkenä. Hänen tapanaan ei ollut milloinkaan ollut istua yksinään mietteisiin vaipuneena. Anandamoji katseli häntä hänen nauttiessaan hajamielisenä ilta-ateriaansa ja huomasi uudenlaisen rauhattoman kiihtymyksen hänen piirteissään. Hetken vaiti oltuaan hän kysyi tyynesti: »Olet varmaan tänään ollut Binoin luona?»
»En; me olimme molemmat Pareš Babun luona iltapäivällä.»