Tuosta Anandamoji sai uutta ajattelemisen aihetta, ja vähän ajan kuluttua hän rohkeni jälleen kysyä: »Tutustuitko kaikkiin perheen jäseniin?»
»Kaikkiin järjestänsä», vastasi Gora.
»Heidän tyttärensä eivät varmaankaan kaihtele tulla vieraiden näkyviin?»
»Eivät ensinkään.»
Goran vastauksessa olisi jokaisessa muussa tilaisuudessa ollut korostettu sävy, ja sen puuttuminen sai Anandamojin yhä enemmän ymmälle.
Seuraavana aamuna Gora ei valmistautunut päivän työhön niin nopeasti kuin yleensä. Hän seisoi kauan aikaa katsellen mietteissään makuuhuoneensa ikkunasta, joka oli idän puolella. Syrjäkadun päässä, sen valtakadun toisella puolen johon se johti, sijaitsi koulu. Koulun pihamaalla seisoi vanha džambolan-puu, jonka lehvistön yllä välkkyvä hieno aamu-usvan harso laski läpitsensä ja himmensi nousevan auringon punaisia sateita. Goran siinä seisoessa ja katsellessa usva vähitellen halveni, ja auringon kirkkaat säteet tuiskahtivat lehväisen verhon läpi kuin lukemattomat välkkyvät pistimet kadun alkaessa vilistä jalankulkijoita ja ajoneuvoja.
Yht'äkkiä Goran katse sattui Abinašiin ja muutamiin hänen tovereihinsa, jotka olivat tulossa hänen luoksensa, ja hän loi ankaroin ponnistuksin pois sen syventymyksen verkon, joka oli loihtuisana langennut hänen ylitsensä. »Ei, tämä ei käy päinsä!» sanoi hän itselleen niin voimakkaasti, että omat sanat koskivat hänen mieleensä kuin isku, ja syöksyi ulos huoneesta.
Hän moitti itseään katkerasti siitä, ettei ollut valmis ottamaan vastaan tovereitansa — seikka, joka oli aikaisemmin ollut ihan tuntematon. Hän päätti olla enää menemättä Pareš Babun luo ja yrittää jotenkin karkoittaa mielestään kaikki hänen perheeseensä kohdistuvat ajatukset karttamalla toistaiseksi Binoinkin seuraa.
Hän keskusteli ystäviensä kanssa, ja he päättivät lähteä retkeilemään pitkin suurta valtatietä ottamatta rahoja mukaansa ja tullen toimeen sen varassa, mitä heille vieraanvaraisesti tarjottiin.
Kun tuo päätös oli tehty, valtasi Goran hillitön innostus. Hän joutui kiihkeän ilon valtaan ajatellessaan siten vapautuvansa kaikista kahleista ja pääsevänsä avoimelle tielle. Hänestä tuntui kuin olisi pelkkä tämän seikkailun ajatus vapauttanut hänen sydämensä verkosta johon se oli kietoutunut. Kuin koulusta päässyt poika Gora kiiruhti melkein juoksujalassa varustautumaan retkelle keinutellen kaiken aikaa mielessään sitä ajatusta, että yksin toiminta on todellista, nuo tunteet, joiden valtoihin hän oli joutunut, sitävastoin pelkkää harhaluuloa.