Anandamoji, joka sydämessään asiasta iloitsi, havaitsi sen ja tahtoi häntä auttaa sanomalla: »Binoi tietenkin lähtee kerälläsi, eikö totta?»
»Aivan sinun tapaistasi, äiti! Sinä ajattelet, että joku varmaan varastaa Gorasi, ellei hänellä ole Binoi vartijana. Binoi ei lähde mukaan, ja minä parannan sinun taikauskoisen luottamuksesi häneen palaamalla terveenä ja reippaana, vaikka hän ei olekaan minua suojelemassa!»
»Mutta lähetäthän minulle tietoja silloin tällöin?» kysyi Anandamoji.
»On parempi, jos ajattelet, ettet saa minulta mitään tietoa, sillä jos niitä kumminkin saapuu, olet sitä onnellisempi. Kukaan ei varasta Goraasi, sinun ei tarvitse ollenkaan pelätä. Hän ei ole sellainen verraton aarre, jona sinä häntä pidät! Jos joku mielistyy tähän pieneen myttyyni, niin lahjoitan sen hänelle ja palaan kotiin — minä vakuutan sinulle, etten puolusta sitä henkeni uhalla!»
Gora kumartui kunnioittavasti koskettamaan Anandamojin jalkoja, ja Anandamoji siunasi häntä suutelemalla omia sormiansa, jotka olivat koskettaneet hänen päätänsä, mutta ei ollenkaan yrittänyt saada häntä luopumaan aiheestaan. Hän ei milloinkaan estellyt sellaista, mikä tuotti hänelle itselleen tuskaa tai aiheutti jonkin tuntemattoman onnettomuuden pelkoa. Hän oli oman elämänsä aikana kestänyt monet vastukset ja vaarat ja tunsi varsin hyvin ulkomaailman. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut pelkoa, ja hänen mielenahdistuksensa ei tänään johtunut siitä, että hän olisi pelännyt Goralle jotakin tapahtuvan, vaan siitä, että hän oli edellisenä iltana havainnut Goran kärsivän jonkinlaista apeutta, joka varmaan oli syynä siihen, että hän äkkiä lähti retkelle.
Goran astuessa kadulle ilmaantui samassa Binoi, joka piteli mitä varovaisimmin kädessään kahta tummanpunaista ruusua. »Kuulehan, Binoi», sanoi Gora, »kohta saadaan nähdä, oletko hyvän vai pahan onnen lintu».
»Lähdetkö siis matkalle?» kysyi Binoi.
»Lähden.»
»Minne?»
»Kaiku vastaa: minne?» nauroi Gora.