KAHDESKOLMATTA LUKU.
Ruusuilla oli oma tarinansa.
Edellisenä iltana, kun Gora oli lähtenyt Pareš Babun luota, Binoi parka oli jäänyt pahaan pulaan, koska häntä kehoitettiin ottamaan osaa näytelmäesitykseen.
Lolita ei ajatellut ollenkaan intomielisesti tätä näytelmää; koko asia pikemmin ikävystytti häntä, mutta hänen mielessään oli itsepintainen halu saada Binoi jotenkin siihen kiedotuksi. Gora oli vaikuttanut häneen ärsyttävästi, ja hän tahtoi käyttää Binoita tekemään mitä tahansa sellaista, mikä sotisi Goran toivelmia vastaan. Hän ei ymmärtänyt itsekään, minkätähden tuntui niin sietämättömältä ajatella Binoin orjallisesti tottelevan ystäväänsä, mutta olipa syy mikä tahansa, hän tunsi voivansa hengitellä vapaasti vasta sitten, kun olisi vapauttanut Binoin kaikista sellaisista kahleista.
Niinpä hän olikin pudistanut kujeellisesti päätänsä ja sanonut
Binoille: »Kuinka niin, sir, eihän näytelmässä ole mitään vikaa?»
»Näytelmässä itsessään kenties ei ole mitään vikaa», vastasi Binoi, »mutta minua ei miellytä, että se esitetään tuomarin luona».
»Onko tuo teidän oma mielipiteenne, vai jonkun toisen henkilön ajatus?»
»Minä en halua vastata toisten mielipiteistä niitä ilmaisemalla», virkkoi Binoi, »ja sitäpaitsi ne eivät ole helposti selitettävissä. Vaikka teidän lieneekin vaikea asiaa uskoa, on kuitenkin laita niin, että esitän omia mielipiteitäni, toisinaan omin sanoin, toisinaan kenties toisten henkilöiden sanoja käyttäen.»
Lolita vain hymyili vastaukseksi, mutta hetkisen kuluttua hän virkkoi: »Teidän ystävänne Gora luullakseni kuvittelee olevan hyvinkin sankarillista, ellei välitä mitään jonkun viranomaisen lähettämästä kutsusta — se kai on eräs tapa taistella englantilaisia vastaan?»
»En tiedä, ajatteleeko ystäväni niin vai eikö, mutta varmaa on, että minä ajattelen siten», vastasi Binoi kiivaanlaisesti. »Eikö se olekin taistelutapa? Kuinka voimmekaan säilyttää itsekunnioituksemme, ellemme lakkaa orjamaisesti palvelemasta niitä, jotka kunnioittavat meitä niin, että viittovat meitä luokseen pikkusormellansa?»