»Poistukaa tästä talosta!» huusi Sutšarita. »Te ette saa minua solvata. Minä sanon teille nyt kerta kaikkiaan, etten milloinkaan enää tule teidän näkyviinne.»
»Ette tule näkyviini!» ivaili Haran Babu. »Tehän olettekin nyt zenana-nainen! Oikea hindulainen aviovaimo! 'Auringoltakin salattu!’ Nyt saa Pareš Babu nauttia syntinsä täyden hedelmän! Nauttikoon vanhoilla päivillään töittensä hedelmiä; minä sanon hyvästi teille kaikille!»
Sutšarita paukahdutti keittiön oven kiinni ja heittäytyi permantoon yrittäen tukahduttaa nyyhkytyksiään Haran Babun poistuessa talosta kasvot vihan synkentäminä.
Harimohini oli kuullut jokaisen sanan heidän keskustellessaan, ja se, mitä hän oli siten saanut tietää Sutšaritalta itseltään, voitti hänen hurjimmatkin toiveensa. Hänen sydäntään paisutti riemu, ja hän huudahti: »Minkätähden se ei olisi mahdollista? Olisivatko olleet aivan suotta kaikki jumalalleni lausumani hartaat rukoukset?» Hän lähti heti rukouskammioonsa, heittäytyi pitkin pituuttaan jumalankuvansa eteen ja lupasi tästä päivästä lähtien lisätä uhrejansa. Hänen palvontansa, joka oli surun vuoksi tapahtunut useina päivinä erittäin rauhallisesti, oli tänään, itsekkään toivelman näyttäessä toteutuvan, kuuma ja kiihkeän harras.
KUUDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.
Gora ei ollut koskaan puhunut kenellekään niinkuin hän nyt puhui Sutšaritalle. Tähän saakka hän oli esittänyt kuulijoilleen pelkkiä mielipiteitä, neuvoja ja puheita, mutta tänään, Sutšaritan edessä, hän ilmaisi koko olemustansa. Tähän itsensäilmaisemisen iloon ei sisältynyt ainoastaan voimantuntoa, vaan kaikki hänen mielipiteensä ja päätöksensä olivat hereätä tunnetta tulvillaan. Hänen elämänsä oli kauneuden verhoama, ja näytti siltä kuin jumalat olisivat yht'äkkiä vuodattaneet nektariansa hänen hartaudenharjoituksiinsa.
Tuon ilontunnon yllyttämänä Gora oli käynyt monena päivänä perätysten tervehtimässä Sutšaritaa, ollenkaan ajattelematta asian seurauksia. Mutta tänään, kuullessaan Harimohinin sanat, hän muisti kerran armottomasti nauraneensa Binoille ja soimanneensa häntä samanlaisesta viehtymyksestä. Gora oli kovin hämmästynyt huomatessaan joutuneensa samaan asemaan, oman tietämättömyyytensä vuoksi. Gora keräsi kaiken terveen vaistonsa, niinkuin nukkuja, joka saa oudossa paikassa tyrkkäyksen, säpsähtäen kavahtaa hereille. Gora oli kerran toisensa jälkeen saarnannut, että maailmassa on ollut monia voimallisia kansakuntia, jotka ovat täydellisesti tuhoutuneet, ja että yksin Intia on kyennyt elämään vastusvoimien uhallakin halki vuosisatojen, koska se on pidättyen ja järkähtämättä noudattanut vanhoja lakejansa. Niinpä Gora ei sallinutkaan lakeja vähimmässäkään määrässä loukattavan, ja hän sanoi että vaikka Intialta oli riistetty kaikki muu, sen sielu piili kuitenkin yhä vielä noissa järkkymättömissä säännöissä, ja mikään sortovalta ei kyennyt sen olemusta koskettamaan. Niin kauan kuin olemme vieraan kansakunnan alamaisia, meidän täytyy tarkoin noudattaa omia lakejamme ja jättää niiden hyvyyttä tai huonoutta koskeva kysymys myöhempiin aikoihin. Hukkuva ihminen, joka turvautuu oljenkorteen tai mihin muuhun esineeseen tahansa pelastaakseen henkensä, ei ollenkaan harkitse, onko esine ruma vai kaunis. Gora oli kerran toisensa jälkeen lausunut tuon mielipiteenänsä. Tänäänkin se oli hänen vakaumuksenaan, ja kun Harimohini soimasi häntä käytöksestä, hän oli kuin jalo norsu, jota tutkain ärsyttää.
Kotiin saapuessaan Gora tapasi Mohimin istumassa rahilla oven edessä paitahihasillaan ja piippua poltellen; oli näet virallinen lomapäivä. Hän kutsui Goran sisään ja virkkoi: »Kuulehan, Gora, minä haluan haastella kanssasi.»
»Älä suutu, veikkoseni», jatkoi hän, kun molemmat istuivat Goran huoneessa, »vaan salli minun ensinnäkin kysyä, oletko sairastunut samaan tautiin kuin Binoi? Sinä näytät liikkuvan varsin usein niillä kulmilla ja muuttuvan siellä hyväksi ystäväksi!»
»Sinun ei tarvitse olla peloissasi», vastasi Gora punastuen.