Goran mentyä Anandamoji istui pitkän aikaa mietteisiin vaipuneena, nousi sitten ja lähti miehensä luo.
Päivä oli kuukauden yhdestoista, ja Krišnadajal ei niinmuodoin ollut ryhtynyt mitenkään valmistamaan ateriaansa. Hän oli saanut käsiinsä erään uskonnollisen teoksen bengalilaisena käännöksenä ja oli nyt sitä lukemassa, peurantaljalla istuen. Anandamojin nähdessään hän kovin hämmentyi, mutta Anandamoji pysytteli kunnioittavan välimatkan päässä, istuutui ovelle ja sanoi: »Kuulehan, me menettelemme kovin väärin.»
Krišnadajal katsoi olevansa maailmallisten oikeiden ja väärien asioiden ulkopuolella ja kysyi siis välinpitämättömän näköisenä: »Mikä on väärin?»
»Meidän ei pitäisi enää pettää Goraa», selitti Anandamoji. »Tilanne muuttuu yhä vaikeammaksi.»
Goran puhuessa katumusharjoituksestaan tuo kysymys oli johtunut Krišnadajalin mieleen, mutta myöhemmin hän oli itse syventynyt erilaisiin askeettisiin harjoituksiin siinä määrin, ettei ollut joutanut sitä enempää ajattelemaan.
»Sošimukhin naimisiinmenosta puhutaan, ja se tapahtunee phalgun-kuussa», jatkoi Anandamoji. »Kun talossamme on ollut suoritettava juhlamenoja, olen näihin aikoihin asti vienyt Goran kerallani toista tai toista tekosyytä käyttäen, mutta eipä ole ollutkaan mitään erinomaisempia pyhiä toimituksia. Mitä teen nyt, kun vietetään Sošin vihkiäisiä? Sanohan. Asia pahenee päivä päivältä. Minä anon Jumalalta anteeksi kaksi kertaa päivässä ja pyydän Häntä määräämään itselleni rangaistuksen, joka voi olla tarpeen. Mutta minua peloittaa kaiken aikaa, etten voi sitä enää salata, ja se merkitsee Goran onnettomuutta. Nyt pyydän sinulta lupaa saada puhua hänelle peittelemättä, ja sallittakoon minun kantaa se, mitä kohtalolla on minulle varattuna.»
Mitä merkitsikään, että Indran Krišnadajalille määräämien kidutusharjoitusten piti nyt äkkiä häiriytyä? Hän oli vielä äsken noudattanut erinomaisen tarkoin askeettisia sääntöjänsä, oli suorittanut melkein mahdottomia hengitystemppuja ja oli vähentänyt ruoka-annoksiaan siinä määrin, että vatsanahka epäilemättä pian koskettaisi selkärankaa. Ja sellaisena aikana piti tämän onnettoman asian tulla hänen vaivoikseen!
»Oletko mieltä vailla!» huudahti Krišnadajal. »Jos asian ilmaiset, niin minun on esitettävä erittäin vaikeita selityksiä, eläkkeeni lakkautetaan jokseenkin varmasti, ja voimmepa joutua poliisinkin kanssa tekemisiin. Mikä on tehty, se on tehty. Tee mitä suinkin voit asian estämiseksi — ja jos epäonnistut, niin eihän se ole mikään hirmuinen rikos.»
Krišnadajal oli päättänyt, että hänen kuoltuaan voitaisiin menetellä, miten hyväksi nähtiin, mutta sitä ennen hän tahtoi vain olla rauhassa. Kun hän sitäpaitsi ei ollenkaan välittänyt siitä, mitä toisille tapahtui hänen tietämättään, hän voi toivoa jotenkin asioista suoriutuvansa.
Anandamoji, joka ei voinut päättää, miten oli meneteltävä, näytti erittäin synkältä, kohottautui hieman ja virkkoi: »Etkö huomaa, kuinka raihnaiselta näytät? Ruumiisi —»