»Missä?»
»Minä en tiedä siitä yhtään mitään, isä sen tietää», vastasi Lolita päätänsä pudistaen.
»Oletko onnellinen, sisko?» kysyi Sutšarita kietoen käsivartensa
Lolitan vyötäisille.
»Minkätähden en olisi onnellinen?» huudahti Lolita.
»Nyt, kun olet saanut kaikki, mitä olet tahtonut», vastasi Sutšarita, »ja kun sinulla ei enää ole ketään muuta, kenen kanssa kiistelisit, minä pelkäsin sinun kiivautesi laimenevan!»
»Minkätähden tulisikaan puute riitakumppaneista?» nauroi Lolita. »Nyt ei ole tarvis etsiä niitä oman kotini seinien ulkopuolelta!»
»Vai niin, vai niin!» huudahti Sutšarita leikkisästi taputtaen Lolitan poskea, »sellaisiako sinä jo suunnittelet? Minäpä kerron Binoille, ei ole vielä myöhäistä! Poika rukkaa täytyy varoittaa!»
»Nyt on liian myöhäistä varoittaa poika rukkaa!» huudahti Lolita. »Hän ei pääse mitenkään pakenemaan! Se käännekohta, jonka hänen horoskooppinsa osoittaa, on nyt tullut — nyt hänen asianaan on itkeä ja takoa otsaansa.»
»Mutta toden totta, Lolita, minä en osaa sinulle sanoa, kuinka siitä iloitsen», virkkoi Sutšarita kääntyen äkkiä vakavaksi. »Minä vain rukoilen, että voisit olla Binoin-laisen miehen arvoinen.»
»Uh! Tosiaankin! Mutta eikö kenenkään asia ole olla minunlaiseni vaimon arvoinen?» huudahti Lolita. »Keskustelehan kerran hänen kanssaan siitä asiasta, jotta kuulet, mitä hänellä on sanottavana? Kuuntele hänen mielipiteitään, niin joudut piankin katumaan, että olet ylen kauan väärin arvioinut sellaisen erinomaisen ja ihailtavan henkilön kiintymystä — että olet ollut sokea!»