»Onpa siis vihdoinkin ilmaantunut näyttämölle eräs asiantuntija», virkkoi Sutšarita, »eikä ole enää mitään sureskelun syytä, koska hän on saanut, mitä on tahtonut, siihen hintaan, jonka tahtoi siitä maksaa. Sinun ei niinmuodoin tarvitse missään tapauksessa koetella minunlaisteni kokemattomien henkilöiden kiintymyksen kelpoisuutta!»
»Ei tarvitse, ei tosiaankaan!» huudahti Lolita. »Tarvitseepa varmaan hyvinkin!» Hän nipisti Sutšaritaa poskesta veikeästi sanoen: »Minä tarvitsen aina sinun kiintymystäsi. Ei käy missään tapauksessa päinsä, että epäät sen minulta ja kohdistat sen johonkuhun toiseen!»
»Minä en kohdista sitä kehenkään toiseen!» virkkoi Sutšarita vakuuttavasti, painaen poskensa Lolitan poskeen.
»Etkö kehenkään toiseen?» kysyi Lolita. »Oletko aivan varma — et kehenkään toiseen?»
Sutšarita vain pudisti päätänsä, ja Lolita istuutui vähän matkan päähän sanoen: »Kuulehan, Sutši-didi, sinä tiedät varsin hyvin, kultaseni, etten olisi milloinkaan voinut kestää sitä, että sinä lahjoitat kiintymyksesi jollekulle toiselle. Minä olen ollut vaiti kaiken aikaa, mutta nyt sanon kaikki, mitä minulla on sanottavaa. Kun Gourmohan Babu tapasi käydä luonamme — Ei, didi, sinun ei pidä ujostella; minä tahdon tänään sanoa sinulle kaikki, sillä vaikka en olekaan milloinkaan mitään sinulta salannut, en kumminkaan ole toistaiseksi kyennyt puhumaan aivan avoimesti tästä ainoasta asiasta, ja siitä syystä olen useasti ollut pahoillani. Mutta nyt, kun olen sinusta eroamassa, en voi kauemmin pitää asiaa vain omana tietonani. Kun Gourmohan Babu alkoi käydä luonamme, olin tavallisesti kovin vihoissani. Minkätähden? Sinä varmaankin ajattelit, etten ymmärtänyt mitään, eikö totta? Minä huomasin, ettet milloinkaan maininnut hänen nimeänsä minulle, ja se sai minut vieläkin vihaisemmaksi? Minusta tuntui sietämättömältä ajatella, että tulisi sekin päivä, jolloin sinä rakastaisit häntä enemmän kuin minua — ei, didi, salli minun sanoa sanottavani loppuun asti — ja enpä osaa kertoa, millaista tuskaa tunsin sen asian vuoksi. Sinä et tahdo nytkään puhua minulle hänestä, minä tiedän sen, mutta se ei minua enää suututa. Usko minua, rakkaani, olisin sanomattoman onnellinen, jos sinä ja —» Mutta samassa Sutšarita sulki kädellään hänen suunsa ja virkkoi:
»Lolita, minä pyydän sinua, älä puhu noin! Kun kuulen sinun niin puhuvan, tekee mieleni vaipua maan alle!»
»Minkätähden sisko, eikö hän —», aloitti Lolita, mutta Sutšarita keskeytti hänet jälleen. »Ei, ei, ei! Sinä puhut ikäänkuin olisit mieletön! Sinun ei pitäisi puhua sellaisesta, mitä et voi ajatellakaan!»
»Mutta sisko, tämähän on sinun taholtasi ilmeistä teeskentelyä», valitti Lolita, jota Sutšaritan epäröinti harmitti. »Minä olen pitänyt asioita tarkoin silmällä ja voin vakuuttaa sinulle —»
Mutta Sutšarita ei sallinut hänen päättää lausettaan. Hän sieppasi kätensä irti Lolitan käsistä ja lähti huoneesta. Lolita riensi hänen jälkeensä ja lupaili: »Minä en virka siitä enää sanaakaan, kuuletko?»
»Älä milloinkaan!» pyysi Sutšarita.