»Ellen suorita katumusta», virkkoi Gora oltuaan hetkisen vaiti, pää kumarassa, »en voi istua Sošimukhin vihkiäisissä toisten vieraiden seurassa».
»Sehän on niinkuin olla pitääkin!» huudahti Krišnadajal kiihkeästi.
»Mitä se haittaa? Voimmehan järjestää sinulle erikoisen istumapaikan.»
»Ja niin minun täytyy pysytellä erilläni yleensäkin», lisäsi Gora.
»Hyvä niin», vastasi Krišnadajal. Huomatessaan Goran joutuvan kovin ihmeisiinsä hän lisäsi: »Kuulehan, minä en nauti aterioitani milloinkaan kenenkään seurassa, en siinäkään tapauksessa, että minut kutsutaan. Missä yhteydessä olenkaan yhteisöni kanssa? Jos tahdot viettää elämäsi mahdollisimman saastumattomana, sinun on paras noudattaa samaa polkua. Mikäli ymmärrän, se olisi hyväksesi.»
Päivällisen aikaan Krišnadajal lähetti hakemaan Abinašia ja sanoi hänelle: »Minkätähden olette kaikki salaliitossa ja tanssitatte Goraa sillä tavalla?»
»Mitä tarkoitatte?» kysyi Abinaš. »Gora johtaa pikemmin meitä! Hän on kaikkein vähimmin tanssitettavissa!»
»Mutta minä sanon teille, ettei tuo katumushälinä sovi mihinkään», sanoi Krišnadajal. »Minä en voi missään tapauksessa sitä suvaita. Teidän tulee se heti lopettaa.»
Abinaš ajatteli: »Onpa ukko itsepintainen!» Hän tunsi historiasta useita esimerkkejä, joissa suurten miesten isät eivät olleet vähimmässäkään määrässä ymmärtäneet poikiansa, ja otaksui Krišnadajalin kuuluvan tuohon luokkaan. Kunhan Krišnadajal olisi ollut viettämättä öitään ja päiviään kaikenlaisten joutavien sannjasien joukossa ja olisi ottanut oppia pojastansa, niin hänen hyötynsä olisi ollut paljoa suurempi!
Mutta Abinaš oli hienotunteinen henkilö, ja kun huomasi, ettei väittelystä ollut mitään apua ja ettei »moraalista vaikutusta» todennäköisesti ilmaantuisi, hän ei huolinut tuhlata aikaansa turhiin kiistoihin. Niinpä hän myönsi: »Hyvä, ellette asiaan myönny, se jää toteuttamatta. Kaikki on järjestetty, kutsutkin on lähetetty, joten sitä ei käy peruuttaminen — mutta jääköön Gora pois, me voimme suorittaa katumusharjoituksen, sillä eihän maassamme ole puutetta synnistä.» Niin hän rauhoitti Krišnadajalin.
Gora ei ollut milloinkaan erikoisesti kunnioittanut Krišnadajalin sanoja, ja tänäänkään hänen mielensä ei taipunut tottelemaan. Siinä elämän piirissä, joka oli yhteisöelämää valtavampi, hän ei katsonut velvollisuudekseen totella isän ja äidin kieltoja. Mutta asiassa piili kuitenkin tänään jotakin sellaista, mikä teki hänet levottomaksi. Hänen mieleensä kangasteli epämääräinen ajatus, että Krišnadajalin lausumien takana oli jokin salattu totuus. Se oli kuin jokin hahmoton painajainen, joka ei jättänyt häntä rauhaan. Tuntui siltä, kuin jokin olisi yrittänyt torjua häntä samalla kertaa joka suunnalta. Hänen oma yksinäisyytensä kävi tänään ilmeiseksi ja kehittyi valtaviin mittasuhteisiin. Hänen edessään oli suunnaton työkenttä, ja itse työkin oli rajattoman suuri, mutta hänellä ei ollut ketään vierellänsä.