»Minkätähden?» kysyi Gora.
»Teidän tulee selittää asia hänelle», vastasi Harimohini.
Goran mieli sylkähti, kun hän kuuli tuon ehdotuksen. Hänen sydämensä sanoi: »Mene tapaamaan häntä tänään viimeinen kerta! Huomenna on katumusmenojesi päivä — senjälkeen olet askeetti. Tänään on ainoastaan tämä lyhyt iltahetki jäljellä — voit nähdä hänet ainoastaan tuokion ajan! Siinä ei varmaankaan ole mitään pahaa, ja jos onkin, niin se hupenee huomenna tuhkaksi.»
»Sanokaa minulle, mitä minun tulee hänelle selittää», virkkoi Gora oltuaan hetkisen vaiti.
»Ei mitään muuta kuin tämä», vastasi Harimohini. »Hindulaisten periaatteiden mukaan on täysikasvuinen tyttö viipymättä naitettava, ja hinduyhteiskuntaan pääsemistä varten on Kailašin-lainen sulhanen hänen asemassaan olevalle tytölle arvaamaton hyvä onni.»
Goran sydäntä lävistelivät tuimat nuolet, ja kun hän muisti miehen, jonka oli kohdannut Sutšaritan talon portilla, hänestä tuntui, kuin olisivat skorpionit häntä purreet. Hänestä tuntui sietämättömältä ajatella hetkeäkään, että sellainen mies saisi Sutšaritan vaimokseen. Hänen mielensä oli kuohuksissa, ja hän huudahti itsekseen: »Ei, se ei voi koskaan tapahtua!»
Sutšaritan oli mahdotonta liittyä siten kehenkään toiseen. Hänen syvä, tyyni sydämensä, jonka täyttivät hänen runsaat ajatuksensa ja tunteensa, ei voinut milloinkaan ilmaista itseään yhtä täydellisesti jollekulle toiselle miehelle eikä tulisi ilmaisemaan itseään enää milloinkaan. Kuinka ihmeellistä se olikaan ollut! Millainen sanoin kuvaamaton läsnäolo olikaan tuntunut salaperäisyyden suojan sisimmässä kammiossa! Kuinka usein voi sellainen kokemus tulla ihmisen osaksi, ja kuinka monet olivat nähneet sellaisia ihmeitä? Se mies, jonka kohtalo oli sallinut siinä määrin syvästi ja oikein oivaltaa Sutšaritan olemusta kokonaisuudessaan, oli saanut omakseen Sutšaritan itsensä! Kuinka siis voikaan kukaan muu voittaa hänet haltuunsa?
»Tuleeko Radharanin jäädä yksin koko iäksensä? Onko sellainen kohtalo mahdollinen?» huudahti Harimohini.
Se oli totta! Huomenna Goran piti suorittaa katumusmenonsa! Sen jälkeen hän oli oleva ehdottoman puhdas bramaani! Jäisikö siis Sutšarita yksinäiseksi koko iäkseen? Ja oliko kenelläkään oikeutta pakottaa häntä elämänsä ajaksi omaksumaan sellaisen aseman? Voiko nainen kantaa niin raskasta taakkaa?
Harimohini jatkoi juttuansa, mutta Gora ei häntä kuunnellut. Hän mietti itsekseen: »Isäni on kerran toisensa jälkeen kieltänyt minua ryhtymästä katumusmenoihin — eikö hänen kieltonsa merkitse mitään? Se, mitä olen kuvitellut elämäni tarkoitukseksi, voi olla pelkkää kuvittelua, joka ei ollenkaan soinnu olemukseeni. Minä tulen rammaksi koko iäkseni, jos yritän kantaa keinotekoisesti omaksumaani taakkaa, jonka alinomaa painaessa en kykene suorittamaan mitään elämäni tehtävää. Minä alan huomata, että sydäntäni kietoo kaipaus! Kuinka voinkaan vierittää hartioiltani tämän paatisen painon? Isäni on jollakin tavoin havainnut, etten ole syvimmässä sydämessäni mikään bramaani, en mikään askeetti, ja siitä syystä hän on minua ehdottomasti kieltänyt.»