Tutkittuaan sairaan ja häneltä kyseltyään tohtori sanoi: »Minä en huomaa mitään erikoisen vaarallisia oireita. Valtimo ei anna aihetta huolestumiseen, ja minkäänlaista orgaanista vikaa ei ole. Varovaisuutta noudattaen oireet voivat hyvinkin jäädä toistumatta.»
Tohtorin poistuttua Gora nousi sanaakaan sanomatta ja aikoi lähteä, mutta Anandamoji tuli juoksujalkaa toisesta huoneesta, minne oli mennyt tohtorin lähdettyä, tarttui Goran käteen ja huudahti: »Gora rakas, et saa olla vihainen, sillä se murtaisi sydämeni.»
»Minkätähden olet niin kauan salannut asian minulta?» kysyi Gora. »Ei olisi haitannut, vaikka olisit sen minulle ilmaissut.»
»Lapseni», aloitti Anandamoji ottaen kaiken syyn kannettavakseen, »minä tein tuon synnin, koska pelkäsin menettäväni sinut. Jos sittenkin niin käy, jos lähdet tänään luotani, niin syytän ainoastaan itseäni, mutta se olisi minulle kuolemaksi, rakkaani!»
»Äiti!» oli Goran ainoana vastauksena. Kun Anandamoji kuuli tuon sanan, hänen pidätetyt kyynelensä alkoivat vuolaina virrata.
»Äiti, minun täytyy nyt lähteä Pareš Babun luo», sanoi Gora.
»Hyvä, rakkaani, mene!» virkkoi Anandamoji tuntien ankaran painon vierähtävän sydämeltään.
Krišnadajal oli sillävälin käynyt kovin levottomaksi siitä, että oli kertonut Goralle salaisuuden, vaikka kuolemaa ei tarvinnut pelätä aivan ensi tilassa. Ennenkuin Gora ehti huoneesta poistua, hän virkkoi: »Kuulehan, Gora, minun mielestäni ei ole välttämätöntä kertoa asiaa kenellekään. Käyttäydy hieman varovaisesti ja menettele muuten suunnilleen samoin kuin tähän asti, niin kukaan ei ole entistä viisaampi.»
Gora poistui vastaamatta mitään tuohon ehdotukseen. Muistaessaan, ettei minkäänlainen todellinen heimolaisuus liittänyt häntä Krišnadajaliin, hän tunsi mielensä erinomaisesti keventyvän.
Mohim ei ollut voinut jäädä pois toimistostaan mainitsematta nimenomaista syytä. Järjestettyään kaikki lääkärien tuloa ja isänsä hoitoa varten hän niinmuodoin oli lähtenyt toimistoon ja saanut luvan poistua. Hän oli matkalla kotiin, kun Gora ulos tullessaan kohtasi hänet.