»Et», vastasi Anandamoji.
Valtavalla voimalla purkautui Gorasta seuraava kysymys: »Äiti, etkö sinä ole minun oikea äitini?»
Anandamojin sydän oli pakahtua, kun hän vastasi kalsein kyynelettömin äänin: »Gora, lapseni, sinä olet minun ainoa poikani. Minä olen lapseton nainen, mutta sinä olet minun poikani todellisemmin kuin omasta ruumiistani syntynyt lapsi olisi voinut milloinkaan olla.»
»Miten siis minut sait?» kysyi Gora katsahtaen jälleen kohti
Krišnadajalia.
»Se tapahtui kapinan aikana», aloitti Krišnadajal, »Etavassa ollessamme. Äitisi, joka pelkäsi kapinallisia sotilaita, pakeni meidän taloomme. Isäsi oli kuollut edellisenä päivänä taistelussa. Hänen nimensä oli — — —»
»Minun ei tarvitse kuulla hänen nimeänsä», jyrisi Gora. »Minä en halua nimeä kuulla.»
Krišnadajal vaikeni ihmetellen Goran kiihtymystä. Hän lisäsi vain: »Hän oli irlantilainen. Äitisi kuoli samana yönä synnytettyään sinut. Siitä päivästä lähtien sinua on kasvatettu meidän talossamme.»
Tuokion ajan Gorasta tuntui siltä, kuin hänen elämänsä olisi ollut jonkinlaista eriskummallista unennäköä. Ne perustukset, joille elämä oli lapsuudesta saakka rakentunut, olivat silmänräpäyksessä murenneet ja murskaantuneet, ja hän ei kyennyt ymmärtämään, kuka oli ja missä. Se, mitä hän oli nimittänyt menneisyydeksi, näytti nyt ihan olemattomalta, ja se loistava tulevaisuus, jota hän oli intomielin toivoellut, oli sekin hävinnyt olemattomiin. Hän tunsi itsensä lootuksenlehdellä väriseväksi kastepisaraksi, jonka olemassaolo kestää vain tuokion. Hänellä ei ollut äitiä, ei isää, ei isänmaata, ei kansallisuutta, ei sukujuurta, ei Jumalaakaan. Hänelle oli jäänyt yksi ainoa asia, ja se oli valtava kielto. Mihin hän voikaan turvautua? Mihin työhön ryhtyä? Mistä kohdasta hän voi aloittaa elämänsä uudelleen? Minne suunnata katseensa? Ja mistä hän voikaan kerätä vähitellen, päivä päivältä, aineksia uuteen tehtäväänsä? Gora oli sanatonna tämän omituisen tyhjyyden keskellä, missä hänestä oli hävinnyt kaikki suuntavaisto, ja hänen kasvojaan silmäillessään ei kumpikaan läsnäolijoista voinut virkkaa enää sanaakaan.
Samassa saapui englantilainen tohtori bengalilaisen lääkärin seurassa. Tohtori katseli yhtä suurin mielenkiinnoin Goraa kuin potilastansa ja ihmetteli itsekseen, kuka tuo nuori mies saattoi olla. Goralla oli yhä vielä otsallaan Gangesin pyhästä mudasta muovattu merkki ja yllään se silkkipuku, johon hän oli virrasta noustuaan verhoutunut. Hänellä ei ollut paitaa, ja hänen valtava ruumiinsa hohteli olkapäille heitetyn ohuen verhon läpi.
Milloin tahansa ennen Gora olisi tuntenut vaistomaista vastenmielisyyttä nähdessään englantilaisen, mutta nyt hän katseli erikoisin mielenkiinnoin tohtoria, joka oli kumartunut sairasta tutkimaan. Hän kysyi itseltään kerran toisensa jälkeen: »Onko siis tuo mies tässä minun lähin heimolaiseni?»