Krišnadajalin huoneeseen astuessaan Gora näki hänen makaavan vuoteessaan ja Anandamojin hieroskelevan hänen jalkojansa. Gora silmäili pelokkaasti heitä molempia, kunnes Krišnadajal viittasi häntä istumaan tuoliin, joka oli asetettu valmiiksi häntä varten.
»Kuinka hän nyt voi?» kysyi Gora istuuduttuaan äidiltä.
»Hän voi hieman paremmin», vastasi Anandamoji. »On lähetetty hakemaan eurooppalaista lääkäriä.»
Sošimukhi ja palvelijatar olivat hekin huoneessa. Krišnadajal viittasi heitä poistumaan. Huomattuaan, ettei ketään muita ollut huoneessa Krišnadajal katsahti ääneti Anandamojin silmiin, kääntyi sitten Goran puoleen ja virkkoi heikoin äänin: »Minun aikani on tullut, ja minun on nyt ennen kuolemaani kerrottava sinulle, mitä olen kauan pitänyt salaisuutenani. Muuten en voi tuntea itseäni vapaaksi.»
Gora kalpeni ja istui hiljaa ja vaiti. Pitkään aikaan ei kukaan virkkanut mitään. Sitten Krišnadajal jatkoi: »Gora, minä en siihen aikaan ollenkaan kunnioittanut yhteiskuntaamme — ja siitä johtui, että tein sellaisen suuren virheen. Ja kun se kerran oli tehty, ei ollut enää minkäänlaista takaisinkääntymisen mahdollisuutta.» Hän vaikeni jälleen. Gora oli hänkin yhä vaiti, mitään kysymättä.
»Minä otaksuin, ettei olisi välttämätöntä sitä milloinkaan ilmaista, ja että asiat voisivat jatkua entiseen tapaan. Mutta nyt huomaan sen olevan mahdotonta, sillä kuinka voisitkaan minun kuoltuani ottaa osaa kuolinmenoihini?»
Tuon seikan ajatteleminen se ilmeisesti sai Krišnadajalin tuskasta värähtämään.
Goran teki kovin mieli kuulla, miten asian laita todellisuudessa oli. Hän kääntyi Anandamojin puoleen ja kysyi: »Sanohan, äiti, mitä tämä merkitsee! Eikö minulla ole oikeutta ottaa osaa kuolinmenoihin?»
Anandamoji oli tähän saakka istunut jäykkänä, pää painuksissa, mutta Goran kysymyksen kuullessaan hän kohotti päänsä, katsoi vakavasti Goran silmiin ja sanoi: »Ei, lapseni, sinulla ei ole sellaista oikeutta.»
»Enkö siis ole hänen poikansa?» kysyi Gora säpsähtäen.