»Minkätähden sanot niin?» kysyi Pareš Babu. »Ethän ole minua milloinkaan häirinnyt, maammoseni.»
»Minä en voi tulla ollenkaan toimeen, ellen saa olla läheisyydessäsi, isä», sanoi Sutšarita. »On paljon asioita, joita en vielä ymmärrä ja ellet sinä niitä minulle selitä, en pääse milloinkaan niiden perille. Sinä kehoitat minua luottamaan omaan älyyni, isä, mutta minulla ei ole sellaista älyä, minulla ei ole mielessäni minkäänlaista lujuutta. Ota minut mukaasi, isä, otathan.»
Tuon sanottuaan hän kääntyi ja kumartui matkalaukun yli kyynelten alkaessa pirahdella hänen silmistään.
KAHDEKSASKAHDEKSATTA LUKU.
Jätettyään kirjoittamansa paperin Harimohinin haltuun Gora ajatteli katkaisseensa suhteensa Sutšaritaan. Mutta asia tai asiakirja ei ole lopullisesti valmis, kun se on kirjoitettu. Goran sydän ei tahtonut missään tapauksessa siihen suostua, ja vaikka hän olikin merkinnyt siihen nimensä oman tahdonvoimansa varassa, hänen sydämensä kieltäytyi antamasta merkintöänsä — se oli yhä tottelematon. Niin tottelematon, että Gora päätti lähteä Sutšaritan luo vielä samana iltana. Mutta ollessaan parhaillaan aikeissa lähteä hän kuuli läheisen kirkon kellon lyövän kymmenen ja havaitsi samassa, että oli liian myöhä lähteä vieraisiin. Sitten hän makasi valvoen ja kuuli kellon lyövän yksitoista. Puutarhaan hän ei sittenkään ollut lähtenyt tänä iltana, vaan oli lähettänyt sanan tulevansa aamulla.
Seuraavana aamuna hän meni virran rannalla sijaitsevaan puutarhaan, mutta missä olikaan se mielen voimakkuus ja puhtaus, jota hän oli päättänyt osoittaa käydessään katumusharjoitukseensa?
Useita kuuluisia oppineita oli jo saapunut, ja toisia odotettiin. Gora tervehti heitä kaikkia lämpimästi, ja he puolestaan viittailivat alinomaa, kaikkein korkeimpia kiitoslauseita käyttäen, Goran iäiselle uskonnolle osoittamaan lujaan ja hurskaaseen kiintymykseen.
Vähitellen puutarha täyttyi väenvilinällä, ja Gora kierteli tarkastelemassa kaikkea, mutta tässä kiireessä ja sekasorrossa palasi hänen mieleensä alinomaa yksi ainoa ajatus, sydämen syvyyksistä nousten. Tuntui siltä, kuin joku olisi hänelle sanonut: »Sinä olet tehnyt väärin, olet tehnyt väärin!» Hänellä ei ollut aikaa ajatella selvästi keksiäkseen missä vääryys piili — mutta hän ei kyennyt mitenkään tukahduttamaan tuota sydämessä liikkuvaa syvää tuntoa. Kaikkien näiden valtavien valmistelujen keskellä tuntui joku hänen oman sydämensä rajoissa asuva vihollinen todistavan häntä vastaan ja sanovan: »Vääryys jää yhä olemaan.» Tuo vääryys ei ollut sääntöjen eikä lakien rikkomista, se ei ollut pyhien säädösten loukkaamista eikä millään tavoin sotinut uskonnollisia menoja vastaan — se oli vääryyttä, joka oli tapahtunut hänen omassa olemuksessaan. Senvuoksi Goran koko sielu kapinoi näitä katumusmenojen valmisteluja vastaan.
Alkamishetki lähestyi. Pyhän toimituksen paikalle oli kohotettu katos, ja ympärillä oli bambuaidake. Mutta Goran parhaillaan alkaessa vaihtaa vaatteita, Gangesissa kylvettyään, havaittiin läsnäolijoiden joukossa liikettä. Eräänlainen levottomuus tuntui leviävän joka taholle. Vihdoin tuli Goran luo Abinaš hämmästyksen ilme kasvoissaan. Hän sanoi: »Kotoasi on vastikään lähetetty tieto, että Krišnadajal Babu on ankarasti sairastunut. Hän on lähettänyt ajoneuvot hakemaan sinua heti kotiin.»
Gora lähti kohta, ja kun Abinaš tahtoi lähteä hänen kerallaan, hän sanoi: »Ei, sinun täytyy jäädä pitämään huolta vieraista, ei käy päinsä, että sinäkin poistut.»