Mutta Sutšarita jäi paikoilleen.
»Sutšarita, te olette tehnyt minulle vääryyttä», jatkoi Haran.
»Samoin olette tekin tehnyt vääryyttä minulle», sanoi Sutšarita.
»Minun antamani lupaus on yhä vielä —», Haran aikoi jatkaa, mutta
Sutšarita keskeytti.
»Tekevätkö ihmiset toisilleen vääryyttä ainoastaan sanoin? Voisitteko pakottaa minut toimimaan vastoin taipumustani pelkkien sanojen vuoksi? Eikö totuus ole suurempi kuin mikään väärien sanojen määrä? Tuleeko erehdyksen muodostua pysyväiseksi ainoastaan siitä syystä, että olen tehnyt itseni kerran toisensa jälkeen erehdykseen syypääksi? Nyt, kun olen käsittänyt, missä vika piilee, en voi pysyä entisessä suostumuksessani, — en voi tehdä sitä, mikä olisi todella väärää.»
Haran ei voinut käsittää, kuinka Sutšaritassa oli tapahtunut sellainen muutos. Hän ei ollut kyllin teräväjärkinen eikä vaatimaton arvatakseen, että hänen oma häikäilemättömyytensä oli pakottanut Sutšaritan luopumaan luontaisesta vaiteliaisuudestaan ja tyyneydestään. Haran siis syytti mielessään yksinomaan Sutšaritan uusia tuttavia ja kysyi: »Mikä onkaan se erehdys, jonka sanotte keksineenne?»
»Minkätähden sitä minulta kysytte?» virkkoi Sutšarita. »Eikö riitä, kun sanon teille, että olen luopunut lupauksestani?»
»Mutta Brahma Samadžissa meiltä varmaan vaaditaan jonkinlaista selitystä», jatkoi Haran itsepintaisesti. »Mitä sanotte te ja mitä sanon minä seuramme jäsenille?»
»Minä puolestani en sano mitään», virkkoi Sutšarita. »Jos teidän on välttämättä jotakin sanottava, niin huomauttakaa heille, että Sutšarita on liian nuori tai liian typerä tai liian huikentelevainen. Sanokaa mitä hyväksi näette. Mutta meidän kesken ei ole enää mitään sanottavaa.»
»Asia ei voi päättyä näin», huudahti Haran. »Jos Pareš Babu —»