Binoi ymmärsi tuosta, ettei täti ollut vielä kuullut uutista, ja sanoi: »Kuulehan, Satiš, kerro tädille kunnioittavat terveiseni, mutta sano, etten minä voi tulla.»
Satiš tarttui Binoin käteen ja pyysi hartaasti: »Minkätähden ette voi tulla? Teidän pitää tulla; me emme päästä teitä, ennenkuin lupaatte.»
Satišin pyyntö johtui erikoisista syistä. Hän oli koulussa saanut kirjoitettavakseen aineen »Ole hyvä eläimille!» ja oli saanut arvosanakseen »kahdeksan plus», joten tahtoi välttämättä näyttää sen Binoille. Hän tiesi ystävänsä erittäin viisaaksi ja oppineeksi henkilöksi ja oli mielessään päätellyt, että sellainen mies varmaan kykenisi antamaan oikean arvon hänen teokselleen. Ja kunhan saisi Binoin tunnustamaan kirjoitelman oivalliseksi, voisi olla kerrassaan välittämättä Lilasta, jos hän tapansa mukaan jättäisi suorittamatta nerokkuudelle kuuluvan veron. Satiš se olikin saanut tädin lähettämään kutsun, koska tahtoi sisarten olevan läsnä, kun Binoi tulisi lausumaan kirjoitelmaa koskevan mielipiteensä.
Kuullessaan, että Binoin oli aivan mahdoton saapua, Satiš kovin masentui. Binoi laski käsivartensa hänen kaulalleen ja sanoi: »Tulehan, Satiš, tule minun luokseni.»
Satiš, jolla oli teos taskussaan, ei voinut kieltäytyä. Kirjallista mainetta himoiten hän lähti Binoin luo, vaikka siten tuhlautui läheisten tutkintojen valmistukseen käytettävää kallista aikaa.
Binoin oli vaikea laskea poikaa lähtemään, hän kuunteli hänen esitystään, vieläpä kiittikin teosta sellaiseen ehdottomaan tapaan, joka tuskin vastasi kritiikille asetettavia terveitä vaatimuksia. Kaiken muun hyvän lisäksi hän lähetti hakemaan basaarista makeisia ja jakoi Satišille tuhlaten virvokkeita.
Sitten hän saatteli pojan lähelle Pareš Babun talon porttia ja virkkoi hänestä erotessaan hieman suotta hämmentyen: »Kas niin, Satiš, minun täytyy nyt lähteä.»
Mutta Satiš tarttui hänen käteensä ja yritti vetää häntä sisään sanoen:
»Ei, ei, teidän pitää tulla sisään.»
Tänään hänen vääjäämättömyytensä ei kuitenkaan auttanut.
Binoi kulki kuin unissaan Anandamojin taloon, mutta kun Anandamojia ei näkynyt, hän meni kattotasanteella olevaan yksinäiseen huoneeseen, jossa Gora oli tavannut nukkua. Kuinka monet onnelliset päivät ja yöt he olivatkaan viettäneet toistensa keralla tuossa huoneessa poikaiän ystävyyden aikana! Kuinka hilpeästi siellä olikaan juteltu, millaisia päätöksiä olikaan tehty, kuinka vakavasti olikaan keskusteltu! Millaisia ystävien kiistoja siellä olikaan sattunut, kuinka suloiseen sovintoon kiistat olivatkaan päättyneet! Binoi tahtoi astua tuohon menneiden päiviensä tyyssijaan ja unohtaa nykyisyyden, mutta äsken solmitut tuttavuudet olivat esteinä tiellä — miten olikaan, ne eivät sallineet hänen astua sisään. Aikaisemmin Binoi ei ollut selvästi huomannut, milloin hänen elämänsä keskus oli siirtynyt paikaltaan ja milloin sen suunta oli muuttunut — ja nyt, kun hän selvästi ymmärsi kaikki, hän oli peloissaan.