Anandamoji oli levittänyt vaatteensa kuivamaan katolle ja tullessaan puolenpäivän aikaan niitä noutamaan hän hämmästyi nähdessään Binoin Goran huoneessa. Hän meni nopeasti Binoin luo, laski kätensä hänen olalleen ja kysyi: »Mikä onkaan asiana, Binoi? Mitä on tapahtunut, kun näytät noin kalpealta?»
Binoi nousi istumaan ja sanoi: »Äiti, kun aloin käydä Pareš Babun talossa, Gora oli minulle vihoissaan. Siihen aikaan minä ajattelin, että hän menetteli väärin — mutta eipä ollutkaan väärä hänen kiukkunsa, vaan oma typeryyteni.»
Anandamoji naurahti vastatessaan: »En tahdo väittää sinua erinomaisen viisaaksi pojaksi, mutta tekisipä mieleni tietää, mikä älyäsi haittasi tuossa tapauksessa!»
»Äiti», vastasi Binoi, »minä en ottanut milloinkaan huomioon yhteiskunnallisten olosuhteittemme täydellistä eroavaisuutta. Ajattelin vain, mitä huvia ja hyötyä minulle koituisi heidän seurastaan ja ystävyydestään, ja tunsin senvuoksi heihin kohdistuvaa kiintymystä. En tullut milloinkaan ajatelleeksi, että saattoi olla minkäänlaista muuta pelon syytä!»
»Kun muistelen, mitä olet itse kertonut», virkkoi Anandamoji, »tunnustan, etten olisi minäkään tullut mitään sellaista ajatelleeksi».
»Sinä et tiedä, äiti», virkkoi Binoi, »että minä olen aiheuttanut suoranaisen heihin kohdistuvan myrskyn heidän yhteiskunnallisessa piirissään — siitä on nostettu sellainen häpeänhälinä, etten voi enää milloinkaan mennä heidän —»
»Se, mitä Gora usein minulle sanoi», keskeytti Anandamoji, »tuntui minusta aina erittäin oikealta. Hän sanoi, että pahinta, mitä milloinkaan voi tapahtua, on ulkonaisen rauhan säilyminen siinä, missä vallitsee sisäinen riita. Jos heidän Samadžissaan riehuu myrsky, niin sitä ei kannata pahoitella. Saatpa nähdä, että se koituu hyväksi. Kaikki on niinkuin olla pitää, kunhan oma käytöksesi on vilpitöntä.»
Siinäpä juuri vaikeus piilikin. Binoi ei ollut lainkaan varma siitä, oliko hänen oma käytöksensä ollut täysin moitteeton. Havaitessaan Lolitan kuuluvan toiseen yhteiskuntaan ja avioliiton hänen kanssaan niinmuodoin olevan mahdottoman Binoista tuntui, kuin hänen rakkautensa olisi ollut salattu synti, ja häntä kidutti se ajatus, että nyt oli tullut auttamattomasti rangaistuksen aika.
»Äiti», huudahti Binoi äkillisen mielijohteen vallassa, »olisi ollut parempi, jos olisin nainut Sošimukhin, kuten suunniteltiin. Minut tulisi sitoa lujin sitein siihen paikkaan, johon todella kuulun — minut olisi sidottava niin, etten voisi milloinkaan riistäytyä irti.»
»Toisin sanoen», nauroi Anandamoji, »sinä et tahdo Sošimukhia morsiameksesi, vaan kahleeksesi! Millainen onkaan Sošin kohtalo.»