»Minä olen ajatellut, että olisi hyvä, jos lähtisitte», myönsi Pareš
Babu.
KAHDESKUUDETTA LUKU.
Binoi kävi Anandamojin talossa asuessaan joka aamu omassa asunnossaan, ja eräänä päivänä siellä oli kirje häntä odottamassa. Kirjeessä, jonka lähettäjä ei ollut ilmaissut nimeänsä, osoitettiin monelta eri kannalta, kuinka epäsuotavaa oli, että Binoi menisi naimisiin Lolitan kanssa. Siinä vakuutettiin, että Binoi itse tulisi liitossa onnettomaksi ja että siitä koituisi tuho Lolitallekin. Jos Binoi näistä varoituksista huolimatta sittenkin suunnitteli avioliittoa, niin hänen oli pidettävä silmällä sitä tosiasiaa, että Lolitan rinta oli heikko ja että lääkärit pelkäsivät hänen potevan keuhkotautia.
Binoi oli kuin ukkoseniskemä saadessaan sellaisen kirjeen, sillä hän ei ollut voinut kuvitellakaan kenenkään voivan keksiä tuollaisia ilmeisiä valheita. Täytyihän olla jokaiselle selvää, että sosiaalisten olosuhteiden eroavaisuus teki hänen ja Lolitan välisen liiton mahdottomaksi! Siitä syystä hän itsekin oli jo kauan pitänyt Lolitaan kohdistuvaa rakkauttansa moitittavana. Mutta koska tuollainen kirje oli hänelle lähetetty, hänestä näytti siltä, että asiaa pidettiin varmana Brahma Samadžin piireissä, ja hänelle oli erinomaisen tuskallinen se ajatus, että Lolitan yhteisön jäsenet siitä syystä häntä kovin soimasivat. Hänestä ei tuntunut ainoastaan epäilyttävältä, vaan häpeälliseltäkin, että heidän nimensä oli niin julkisesti liitetty yhteen ja tehty yleisen pohdinnan esineiksi. Hän ei voinut ajatella muuta kuin että Lolita nyt soimasi itseään tutustumisestaan, kirosi sitä päivää, jona he olivat toisensa kohdanneet, eikä sietäisi enää milloinkaan häntä, Binoita, näkyvissään.
Voi ihmisen sydäntä! Tuohon ylenmääräiseen itsensäsoimaamiseen liittyi niin syvä ja väkevä riemu, että Binoin sydän tuntui sitä hehkuvan. Se kieltäytyi tunnustamasta solvausta enempää kuin häpeääkään, ja Binoi, joka ei tahtonut vaalia tuota tunnetta, alkoi astella nopeasti edestakaisin parvekkeella. Mutta aamun valkeuteen tuntui sekaantuvan jonkinlaista hulluutta, niin että katukaupustelijoiden huudotkin herättivät hänen sydämessään ankaraa levottomuutta. Eikö Lolitan yli tulvahtanut solvauksen virta ollut kuljettanut hänet varmaan turvapaikkaan Binoin sydämeen? Binoi ei voinut karkoittaa mielestään kuvaa, joka esitti Lolitaa tuon hyökyaallon kantamana kulkemassa omasta yhteisöstään kohti häntä, ja hänen sydämensä voi vain huutaa nämä sanat: »Lolita on minun! Yksin minun!» Hän ei ollut milloinkaan ennen uskaltanut lausua noita sanoja niin varmasti, mutta nyt, kuullessaan oman toivelmansa kaikuvan selvänä ulkopuoleltaan, hän ei voinut kauemmin pidättyä.
Astellessaan siinä kuistikolla kiihtyneessä mielentilassa hän äkkiä näki Haran Babun tulevan kohti taloa. Samassa hän jo käsitti, mitä tuon nimettömän kirjeen takana piili.
Tarjottuaan Haran Babulle tuolin Binoi jäi odottamaan osoittamatta tavanomaista itseluottamustaan. Haran Babu aloitti vihdoin:
»Tehän olette hindu, Binoi Babu, eikö totta?»
»Epäilemättä olen!» vastasi Binoi.
»Teidän ei pidä närkästyä kysymyksestäni», kehoitti Haran Babu. »Me olemme usein sokeat, kun emme katsele asioita kaikilta eri näkökannoilta — kun menettelymme uhkaa aiheuttaa häiriötä jossakin yhteisössä; sellaisessa tapauksessa meidän tulisi tervehtiä ystävänämme henkilöä, joka kysyy meiltä, mihin menettelymme johtaa ja mihin rajoihin voimme turvallisesti edetä.»