»Jos mielipiteenne kerran ovat sopusoinnussa meidän mielipiteittemme kanssa, niin mitä haittaa vaikka liityttekin jäseneksi?» kysyi Bordašundari.
»Minun on mahdoton sanoa, ettei hindulainen yhteiskunta merkitse minulle mitään», selitti Binoi.
»Siinä tapauksessa olette menetellyt väärin ollenkaan tätä kysymystä herättäessänne», valitti Bordašundari. »Oletteko ilmaissut halunne mennä naimisiin tyttäremme kanssa ainoastaan siitä syystä, että meitä säälitte tai tahdotte tehdä meille hyvää?»
Tuo oli Binoille kova isku, sillä hän huomasi, että hänen kosintansa tosiaankin näytti loukkaukselta.
Vuotta aikaisemmin oli annettu uusi siviiliavioliittoa koskeva laki, ja siihen aikaan Binoi ja Gora olivat kirjoittaneet erittäin voimallisesti sitä vastaan sanomalehdissä. Siitä syystä Binoin oli nyt vaikea selittää, ettei hän ollut hindu, ja mennä siviiliavioliittoon.
Hän huomasi nyt, ettei voinut toivoa Pareš Babun suostuvan suunniteltuun avioliittoon, jos hän, Binoi, pysyi hindulaisena. Niinpä hän nyt huokasi, nousi, kumarsi kummallekin ja virkkoi puolustellen: »Suvaitkaa antaa minulle anteeksi; en sano enää mitään, jottei syyllisyyteni vielä lisääntyisi.» Sitten hän poistui huoneesta. Mennessään alakertaan hän näki Lolitan istuvan yksin pienen pöydän ääressä kuistikon kulmauksessa kirjeitä kirjoittaen. Askelia kuullessaan Lolita loi katseensa ylös ja silmäili Binoita tuokion ajan levottomin ilmein. Lolita tunsi Binoin jo pitkät ajat — hän oli usein silmäillyt hänen kasvojansa, mutta nyt katse tuntui ilmaisevan jotakin syvää salaisuutta. Lolitan ajatusten salaisuuden, jonka vain Sutšarita tunsi, kertoivat nyt Binoille tummien ripsien varjot, ja hellä katse oli kuin pilvi, jossa piilee tulevan sateen viileys. Se katse, jonka Binoi vuorostaan ohimennen häneen loi, herätti hänen sydämessään äkillisen tuskaisen tunnon. Binoi ei virkkanut sanaakaan, kumarsi Lolitalle ja asteli portaita alas.
KUUDESKUUDETTA LUKU.
Tullessaan ulos vankilasta Gora tapasi Pareš Babun ja Binoin odottamassa portin edustalla.
Kuukausi ei suinkaan ole pitkä aika. Retkeillessään Gora oli ollut erossa ystävistään ja sukulaisistaan kauemminkin, mutta kun hän nyt, vietettyään kuukauden vankilassa, tuli ulos ja näki Binoin ja Pareš Babun, hänestä tuntui, kuin hän olisi syntynyt uudelleen tuttuun maailmaan vanhojen ystäviensä luo. Nähdessään varhaisen aamun valossa Pareš Babun tyynet ja ystävälliset kasvot hän kumartui kunnioittavasti koskettamaan hänen jalkojansa hartaammin tunnoin kuin milloinkaan ennen. Pareš Babu syleili molempia ystävyksiä, ja sitten Gora tarttui Binoin käteen ja huudahti nauraen: »Binoi, me olemme kouluajoiltamme asti saaneet kasvatuksemme yhdessä, mutta nyt minä olen päässyt edelle opiskelemalla tässä laitoksessa!»
Binoin ei tehnyt mieli yhtyä leikinlaskuun; hän oli vaiti. Hän ajatteli vain sitä, että hänen ystävänsä oli tullut ulos kestettyään vankilaelämän salaperäiset rasitukset, oli tullut parempana ystävänä kuin milloinkaan ennen! Hän vaikeni melkeinpä kunnioittavasti ja juhlallisesti, kun Gora kysyi: »Kuinka äiti voi?»