»Didi», huudahti Binoi huomatessaan, kuinka arka Sutšarita oli, »kun varas saadaan kiinni, niin hän joutuu kaikin puolin rangaistuksi, ja niin joudut sinäkin nyt nauttimaan tekojesi hedelmiä, kun he ovat kerran saaneet sinut haltuunsa. Minne pakenisitkaan? Minä olen tuntenut sinut pitkät ajat, mutta en ole milloinkaan sinua ilmiantanut. Olen ollut vaiti, vaikka olenkin varsin hyvin tietänyt, ettei se ollut kauan salattavissa.»
»Sinä olet ollut vaiti, niinkö tosiaan?» nauroi Anandamoji. »Sinä olet luonnostasi vaitelias poika, eikö totta? Etkö olekin laulanut hänen ylistystänsä siitä päivästä saakka, jona häneen tutustuit, kenenkään voimatta sitä hillitä!»
»Kuulehan häntä, didi!» huudahti Binoi. »Tässä on todistus siitä, että osaan antaa arvoa todellisille ansioille, ja samoin siitä, etten ole kiittämätön!»
»Sinä laulat nyt vain omaa ylistystäsi!» huudahti Sutšarita.
»Minulta itseltäni te ette milloinkaan saa tietää, mitkä hyveet minussa asustavat», sanoi Binoi. »Jos tahdotte saada niistä selkoa, niin teidän täytyy tulla äidin luo. Varmaan silloin hämmästytte — minäkin olen ihan ihmeissäni, kun häntä kuuntelen! Jos äiti suostuu kirjoittamaan minun elämäkertani, olen valmis kuolemaan nuorena!»
»Kuulkaa tuota poikaa!» huudahti Anandamoji.
Niin hälveni seurasta ujostelu.
Lähtiessään Sutšarita sanoi Binoille: »Etkö tule jonakin päivänä meitä tervehtimään?»
Sutšarita kutsui Binoita, mutta ei voinut kehoittaa Goraa tulemaan. Gora, joka ei arvannut oikeata syytä, tunsi loukkaantuvansa. Gora ei ollut koskaan ennen valitellut sitä, että Binoin oli ylen helppo liittyä mihin seuraan tahansa ja vallata siinä itselleen sija, mutta nyt hän tunnusti itselleen, että tämä luonteenpuutos oli todellinen virhe.