Se, mitä Haran Babu oli sanonut, teki Bordašundarin sangen levottomaksi, sillä hän ei tahtonut missään tapauksessa menettää Binoita, mutta Haran Babu ei ollenkaan välittänyt hänen kiihkeistä esityksistään, ja niin Bordašundari vihdoin erosi hänestä vihoissaan. Bordašundari oli pahassa pulassa, koska hänen ei ollut onnistunut saada puolelleen Pareš Babua enempää kuin Haran Babuakaan. Kukaan ei olisi voinut arvata hänen joutuvan sellaiseen käsittämättömään tilanteeseen, ja hänen Haran Babua koskeva mielipiteensä muuttui jälleen.
Niin kauan kuin Brahma Samadžiin liittyminen oli esiintynyt Binoin mielessä vain hämäränä kuvana, hän oli ilmaissut päätöksensä erittäin kiihkeästi, mutta kun hän nyt huomasi, että seurakuntaan liittymistä oli anottava kaikkia muodollisuuksia noudattaen ja että Haran Babulla oli asiassa ratkaiseva merkitys, sellainen julkisuus alkoi kerrassaan kauhistuttaa häntä. Hän ei voinut ajatellakaan, keneltä kysyisi neuvoa, sillä Anandamojinkin luo meneminen tuntui mahdottomalta. Hänen ei tehnyt mieli mennä kävelemäänkään, ja niin hän lähti omaan asuntoonsa, nousi yläkerrassa olevaan makuusuojaansa ja heittäytyi vuoteeseen.
Tuli ilta, ja palvelija saapui lamppuineen. Binoi oli aikeissa lähettää hänet pois, kun samassa kuuli Satišin huutavan alakerrasta: »Binoi Babu! Binoi Babu!» Kuullessaan Satišin huutavan Binoi alkoi jälleen tuntea elävänsä, ikäänkuin olisi keskellä erämaata äkkiä saanut siemauksen raitista vettä. Tällä hetkellä oli Satiš ainoa ihminen, joka voi häntä lohduttaa, ja Binoin koko uupumus oli tiessään, kun hän kuuli tuon tutun äänen. Hän huudahti: »Mikä on kysymyksessä, veikkoseni?» hyppäsi vuoteeltaan ja kiiruhti alakertaan ehtimättä vetää kenkiä jalkoihinsa. Pienelle pihamaalle johtavien portaiden alapäässä seisoi Satiš, mutta hänen vieressään seisoi myöskin Bordašundari. Binoin täytyi niinmuodoin jälleen ryhtyä pulmaa ratkaisemaan ja käydä vielä kerran samaan taisteluun.
Kun oli päästy yläkertaan, Bordašundari käski Satišin mennä parvekkeelle istumaan, mutta Binoi, joka tahtoi lieventää sellaisen ilottoman pakolaisuuden surkeutta, antoi hänelle muutamia kuvakirjoja ja vei hänet viereiseen huoneeseen, missä paloi lamppu.
Bordašundari aloitti hyökkäyksen sanomalla: »Kuulkaahan, Binoi, kun ette tunne ketään Brahma Samadžin jäseniä, voitte kirjoittaa kirjeen, jonka minä otan viedäkseni kirkkokuntamme päämiehelle. Huomenna sitten lähden pitämään huolta kaikista niistä tehtävistä, jotka ovat välttämättömät teidän seurakuntaan liittyessänne. Teidän ei tarvitse enää olla lainkaan huolissanne.» Binoi hämmästyi siinä määrin, ettei kyennyt virkkamaan sanaakaan. Siitä huolimatta hän tottelevaisesti kirjoitti vaaditun kirjeen ja jätti sen Bordašundarille. Hänestä tuntui, että oli joka tapauksessa päästävä selviytymään siitä, mikä oli auttamatonta ja missä ei enää voinut tulla kysymykseenkään epäröinti.
Bordašundari viittasi sitäpaitsi ohimennen Binoin ja Lolitan avioliittoon.
Hänen poistuttuaan Binoi alkoi tuntea eräänlaista kyllästymistä, ja Lolitan muistokin särähti hänen mielessään. Hänestä tuntui, kuin Lolita olisi yllyttänyt Bordašundaria tuohon sopimattomaan kiirehtimiseen. Hänen omaan itseensä kohdistuvan kunnioituksen hälvetessä tuntui myöskin toisiin ihmisiin kohdistuva samanlainen tunne häviävän olemattomiin.
Bordašundari puolestaan ajatteli, että hänellä olisi kotiin palatessaan kerrottavana uutisia, jotka ilahduttaisivat Lolitaa, sillä hän oli varmasti havainnut tyttärensä rakastavan Binoita, ja siitähän olikin johtunut Samadžin keskuudessa vallinnut heidän avioliittoansa koskeva hälinä. Siitä hän syytti kaikkia muita, mutta ei itseänsä. Hän oli ollut useita päiviä Lolitalle mitään virkkamatta, mutta nyt, kun oli keksitty keino, suuressa määrin hänen omien ponnistustensa nojalla, hän halusi hyvinkin päästä sovintoon villityn tyttärensä kanssa kertomalla hänelle mainion uutisen. Lolitan isä oli tärvellyt kaikki, ja Lolita itsekään ei ollut kyennyt Binoita oikein ohjaamaan. Panu Babukaan ei ollut suonut minkäänlaista apua. Bordašundarin oli siis ollut pakko selvittää pulma omin neuvoin. Niin oli laita. Yksi ainoa nainen kykeni suorittamaan sen, mihin puoli tusinaa miehiä ei pystynyt!
Kotiin saavuttuaan Bordasundari sai kuulla, että Lolita oli lähtenyt varhain makuulle, koska oli tuntenut itsensä huonovointiseksi. Bordasundari hymyili hiljaa sanoessaan: »Minä parannan hänen vointinsa tuossa paikassa!» Hän otti lampun ja lähti makuuhuoneeseen. Lolita ei ollut vielä mennyt levolle, vaan oli pitkällään sohvassa ja luki jotakin. Hän nousi heti istumaan ja kysyi: »Missä olet ollut, äiti?»
Kysymys kaikui tuimalta, sillä Lolita oli kuullut äidin lähteneen
Satišin kerällä Binoin asuntoon.