Lolita pysähtyi hänen eteensä, katsoi häntä suoraan silmiin ja virkkoi purevasti: »Minä tiedän sen. Mutta hän ei poistu sanomatta minulle hyvästi. Minä muuten lähden minäkin yläkertaan, kunhan olen tehnyt täällä tehtäväni.»
Haran oli huomannut Binoin sanovan jotakin Sutšaritalle, joka oli aivan pian poistunut hänkin huoneesta. Haran oli useat kerrat turhaan yrittänyt vetää Sutšaritaa mukaan keskusteluun, ja Sutšarita oli hylännyt tarjoukset niin ilmeisesti kaikkien kokoontuneiden brahmojen nähden, että Haran tunsi itsensä kovin loukatuksi. Hänen torjutut tunteensa kävivät sitäkin katkerammiksi, kun hänen ei onnistunut herättää Lolitassa asianmukaista syyllisyydentuntoa.
Saapuessaan yläkertaan Sutšarita huomasi Harimohinin keränneen kaikki tavaransa, ikäänkuin olisi aikeissa heti lähteä, ja kysyi tädiltä, miten oli laita.
Harimohini ei kyennyt vastaamaan, vaan alkoi itkeä. »Missä on Satiš?» kysyi hän vihdoin. »Pyydä häntä tulemaan luokseni hetkiseksi, pyydäthän, maammoseni?»
Sutšarita silmäili hämmästyneenä Binoita, joka sanoi: »Jos täti jää tähän taloon, niin siitä on vain ikävyyttä kaikille, joten minä vien hänet äitini luo.»
»Ajattelen lähteä sieltä johonkin pyhiinvaelluspaikkaan», lisäsi Harimohini. »Ei ole oikein, että minunlaiseni ihmiset jäävät toisten luo. Miksi pitäisikään toisten aina nähdä vaivaa minusta?»
Sutšarita oli ajatellut samaa asiaa jo monet päivät ja oli hänkin johtunut siihen päätelmään, että taloon jääminen merkitsisi hänen tädilleen pelkkää solvausta. Hän ei niinmuodoin voinut sanoa mitään, menihän vain äänettömänä istumaan Harimohinin viereen. Oli jo pimeä, mutta lamppuja ei ollut vielä sytytetty. Vain tähdet hohtelivat himmeinä hämyiseltä syksyn taivaalta, ja pimeässä oli mahdoton nähdä, kumpi heistä itki.
Äkkiä kuului portaista Satišin kimeä ääni: »Täti! Täti!», ja Harimohini nousi nopeasti.
»Täti», virkkoi Sutšarita, »sinä et voi lähteä minnekään tänä iltana. Huomenna voimme katsoa, mitä on tehtävissä. Kuinka voisitkaan näin karata sanomatta kunnolla hyvästi isälle? Kuinka hän loukkaantuisikaan?»
Binoi, joka oli kiihtynyt Baroda-rouvan Harimohiniin kohdistamasta solvauksesta, ei ollut tullut tuota ajatelleeksikaan. Hän oli ajatellut, ettei käynyt päinsä jäädä yhdeksikään yöksi tämän talon suojiin, ja hän halusi osoittaa Barodalle, ettei Harimohinin tarvinnut sietää avutonna hänen solvauksiansa, koska hänellä ei ollut mitään muuta olosijaa maailmassa. Niinmuodoin Binoi oli vain miettinyt, kuinka saisi hänet pois talosta mahdollisimman pian.