Sutšaritan huomautuksen johdosta hän hämmästyksekseen oivalsi, ettei ainoa lukuunotettava seikka ollut Harimohinin suhde talon rouvaan — ettei sopinut panna enemmän painoa hänen taholta tulleeseen solvaukseen kuin talon isännän jalomielisesti ja hellästi osoittamaan vieraanvaraisuuteen. Binoi sanoi: »Se on aivan totta. Sinä et voi lähteä sanomatta hyvästi Pareš Babulle.»
Satiš tuli samassa huoneeseen huutaen: »Täti, tiedätkö, että venäläiset aikovat hyökätä Intiaan? Eikö se olisi hauskaa?»
»Mille puolelle aiot sinä asettua?» kysyi Binoi.
»Minä olen venäläisten puolella!» vastasi Satiš.
»Silloinpa ei heillä olekaan mitään hätää», hymyili Binoi.
Huomattuaan ratkaisevan hetken olleen ja menneen ja Binoin jälleen olevan oman itsensä Sutšarita jätti heidät lähtien jälleen alakertaan.
NELJÄSVIIDETTÄ LUKU.
Pareš Babu istui yksin pienessä huoneessaan ja luki ennen makuulle menoa lampun valossa jotakin Emersonin teosta. Sutšaritan tullessa ja hiljaa siirtäessä tuolia hänen lähelleen hän laski kirjan kädestään ja katsoi häntä silmiin.
Sutšarita ei voinut mainita asiaa, jonka vuoksi oli tullut. Hänestä tuntui kerrassaan mahdottomalta ottaa puheeksi mitään maallista seikkaa. Hän sanoi vain: »Lue minulle jotakin, isä.»
Pareš Babu luki ja selitti hänelle aina kello kymmeneen saakka. Lukemisen päätyttyä Sutšaritan ei taaskaan tehnyt mieli kajota mihinkään ikävään asiaan, joten hän oli aikeissa vetäytyä omaan huoneeseensa, kun Pareš Babu kutsui hänet takaisin ja virkkoi: »Sinähän tulit juttelemaan tädistäsi, eikö totta?»