»Minulla ei ole enää mitään sanottavaa», vastasi Gora, »vain tämän tahdon vielä lisätä. Teidän tulee käsittää, että hindulainen uskonto kerää äidin tavoin helmaansa kansoja, jotka noudattavat erilaisia ajatustapoja ja periaatteita; toisin sanoen: hindulainen uskonto pitää ihmistä ainoastaan ihmisenä ottamatta lukuun sitä, että hän kuuluu johonkin puolueeseen. Se ei kunnioita ainoastaan viisasta, vaan kunnioittaa typerääkin, ja se ei anna arvoa yhdelle ainoalle viisauden lajille, vaan viisaudelle sen kaikissa eri muodoissa. Kristityt eivät halua tunnustaa monimuotoisuutta, he sanovat, että toisaalla on kristinusko, toisaalla iäinen kadotus, ja noiden kahden äärimmäisyyden välillä ei ole olemassa minkäänlaista keskitietä. Ja me, jotka olemme opiskelleet kristittyjen johdolla, olemme alkaneet hävetä hindulaisuudessa ilmenevää monimuotoisuutta. Meiltä jää havaitsematta, että hindulaisuus juuri tuon monimuotoisuuden nojalla tulee oleellistamaan kaikkien ykseyden. Ellemme voi vapautua kristillisten opetusten pyörteestä, emme milloinkaan tule kelvollisiksi omaksumaan oman hindulaisen uskontomme loistavia totuuksia!»
Sutšarita ei ainoastaan kuullut, mitä Gora sanoi, vaan ilmaistut ajatukset tuntuivat muuttuvan kerrassaan näkyviksi, ja se kaukainen tulevaisuus, jonka Goralle osoitti hänen sisäinen näkemyksensä, ilmeni Sutšaritalle hänen lausumiensa sanojen välityksellä. Sutšarita unohti arkuutensa, unohti itsensäkin ja katseli Goran kasvoja, joita hehkutti hänen innostuksensa tuli. Sutšarita näki noissa kasvoissa ilmenevän sen voiman, jonka nojalla maailmassa näyttää suoritetun kaikki se, mikä on todella suurta. Hän oli kuullut monien omaan piiriinsä lukeutuvien oppineiden ja älykkäiden miesten keskustelevan totuuden periaatteista, mutta Goran sanat eivät olleet pelkkää väitettä, ne olivat luovaa työtä. Ne olivat aisteille niin ilmeiset, että valtasivat samalla kertaa ruumiin ja sielun. Sutšarita näki nyt Indran ukonvaajoineen; kun syvin, voimakkain äänin lausutut sanat sattuivat hänen korviinsa, hänen sydämensä värähteli, ja salaman tuimat välkkeet tuntuivat alinomaa karkeloivan hänen suonissaan. Hän ei kyennyt ajattelemaan ja selvästi havaitsemaan, missä kohden hänen ajatuksensa erosivat Goran mielipiteistä, missä kohden taas niihin sointuivat.
Samassa tuli huoneeseen Satiš, joka aina suhtautui Goraan pelokkaan kunnioittavasti. Nytkin hän kiersi Goraa mahdollisimman etäältä, meni sisarensa luo ja virkkoi hänelle kuiskaten: »Panu Babu on tullut.» Sutšarita säpsähti kuin iskun saaneena, sillä hän oli sellaisessa mielentilassa, että olisi antanut mitä tahansa, kunhan olisi vapautunut tuosta ikävästä vieraasta. Hän otaksui, ettei Gora ollut kuullut Satišin kuiskaten lausumaa tiedonantoa, nousi ja poistui kiireesti huoneesta. Hän meni suoraan alakertaan ja lausui Haran Babulle: »Suokaa anteeksi, etten voi tänään kanssanne keskustella.»
»Miksi ette?» tiedusteli Haran Babu.
»Jos tahdotte saapua isäni luo huomenna aamulla», sanoi Sutšarita hänen kysymykseensä vastaamatta, »niin näette minut siellä».
»Tänään teillä lienee vieraita?» huomautti Haran Babu.
»Minulla ei tosiaankaan ole nyt aikaa», sanoi Sutšarita kysymystä jälleen väistäen. »Suokaa anteeksi.»
»Minä kuulin kadulle Gourmohan Babun äänen», tiukkasi Haran Babu. »Eikö hän ole täällä?»
Voimatta väistää suoraa kysymystä Sutšarita vastasi punastuen: »On.»
»Sepä mainiota!» huudahti Haran Babu. »Minä haluan vaihtaa sanan hänenkin kanssaan. Jos teillä on jotakin erikoista toimitettavaa, voitte jättää minut hetkiseksi Gourmohan Babun seuraan.» Sutšaritan suostumusta odottamatta hän lähti yläkertaan. Sutšarita lähti hänen jäljessään ja sanoi huoneeseen tultuaan, Haran Babuun vilkaisemattakaan, Goralle: »Tätini on mennyt toimittamaan teille virvokkeita, ja minä lähden katsomaan, kuinka pitkälle hän on ehtinyt.» Sen sanottuaan hän riensi pois huoneesta, ja Haran Babu istuutui, kasvoissa ylevä ilme.