»Siitä ei kannata olla huolissaan», virkkoi Pareš Babu.
»Oletko antanut suostumuksesi, isä?» kysyi Sutšarita.
»En», vastasi Pareš Babu, »en vielä. Mutta joudun sen antamaan. Kukapa muu voisi Lolitaa siunata sillä tiellä, jota hän kulkee, ja kukapa muu kuin Jumala voisi häntä auttaa.»
Pareš Babun lähdettyä Sutšarita istui liikahtamatta. Hän tiesi, kuinka syvästi Pareš Babu Lolitaa rakasti, ja hän kykeni helposti kuvittelemaan, millaisin pelontuntein hänen täytyi nähdä lemmikkityttärensä poistuvan totutulta tieltä ja suuntaavan kulkunsa kohti avaraa tuntematonta. Mutta kaikesta tuosta ja jo korkeasta iästänsä huolimatta Pareš Babu auttoi tuota kapinoimista eikä osoittanut suurtakaan levottomuutta! Hän ei milloinkaan käytellyt omaa voimaansa, mutta millainen voima lepäsikään, ilman mitään näkyvää ponnistusta, hänen sielunsa syvyyksissä!
Jollakin toisella kerralla tämä Pareš Babun luonnonlaadun oivaltaminen ei olisi Sutšaritaa ollenkaan ihmetyttänyt, sillä olihan hän tuntenut isän aina lapsuudestaan saakka. Mutta tänään jouduttuaan vastikään kokemaan sielussaan Goran herättämiä tuntoja, hän ei voinut olla havaitsematta noiden kahden ihmislaadun täydellistä erilaisuutta. Kuinka väkivaltaisesti kohtelikaan Goraa hänen oma tahtonsa! Ja kuinka armottomasti hän sysäsikään syrjään toiset ja kukisti heidät kerran käytellessään tuota omaa tahtoansa täysin voimin. Jos tahtoi päästä Goran kanssa yksimielisyyteen jostakin asiasta, täytyi ehdottomasti nöyrtyä noudattamaan hänen tahtoansa. Tänään Sutšarita oli nöyrtynyt, olipa iloinnutkin nöyryytyksestänsä, koska oli tuntenut uhrautuessaan melkoisesti voittavansa. Mutta nyt, kun isä lähti hänen valaistusta huoneestansa ulos pimeään pää painuneena mietteisiin, hän ei voinut olla vertaamatta häntä nuorekkaasta innostuksestaan ylpeilevään Goraan, ja Sutšaritan teki mieli kantaa sydämensä hänen jalkojensa eteen kuin kukkas-uhrin. Hän istui siinä kauan aikaa, kädet helmassaan, hiljaa ja liikahtamatta kuin kuva.
NELJÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU.
Goran huone oli varhaisesta aamusta alkaen kiihkeiden keskustelujen näyttämönä. Ensimmäisenä oli saapunut piippuansa tupruttava Mohim, joka oli kysynyt Goralta: »Onko siis Binoi vihdoinkin tempautunut irti kahleistaan, vai kuinka?»
Gora ei käsittänyt, mitä hän tarkoitti, vaan silmäili Mohimia kysyvästi, kunnes hän selitti: »Mitä hyötyä on tämän petoksen jatkamisesta, sanohan? Ystäväsi asiat eivät ole enää mikään salaisuus — niitä julistetaan ihan julkisesti. Luehan tämä!» Mohim ojensi Goralle bengalilaisen sanomalehden.
Siihen sisältyi erittäin pureva kirjoitus jonka aiheena oli Binoin sinä päivänä tapahtuvaksi suunniteltua Brahma Samadžiin liittymistä koskeva uutinen. Kirjoittaja käsitteli sangen karusti eräitä tunnettuja Brahma Samadžin jäseniä, joiden kannettavana oli tyttäriä koskevia velvollisuuksia ja jotka Goran vankilassa ollessa olivat salaa houkutelleet heikkoluonteisen nuorukaisen luopumaan vanhasta hindulaisesta yhteiskunnastaan liittyäkseen brahmoperheeseen.
Goran huomauttaessa, ettei hän ollut tuota uutista kuullut. Mohim ei aluksi sitä uskonut, ja sitten hän alkoi ilmaista Binoin käytöksessä piilleen syvän petollisuuden herättämää ihmetystä. Hän huudahti: »Kun Binoi, varmasti luvattuaan naida Sošimukhin, alkoi epäröidä ja vikuroida, niin meidän olisi pitänyt oivaltaa, että siinä oli hänen oman tuhonsa alku.»