»Ellei Binoi muutu brahmoksi, niin minkä rituaalin mukaan vihkiminen toimitetaan?» kysyi Sutšarita.
»Hindulaisia vihkimismenoja noudattaen», vastasi Pareš Babu.
»Ei, ei, ei!» huudahti Sutšarita kiivaasti päätänsä pudistaen. »Kuinka voit sellaista ehdotella! Sinun ei pidä sitä ajatellakaan. Miten voitaisiinkaan Lolitan vihkiäisissä kumartaa jumalankuvia! Minä en missään tapauksessa siihen suostu!»
Johtuiko Sutšaritan osoittama tavaton kärsimättömyys siitä, että Gora oli tänään vetänyt hänen mieltään puoleensa? Hänen kiihkeytensä todellinen sisäinen merkitys oli siinä, että hän tahtoi pitää lujasti kiinni Pareš Babusta ja sanoa hänelle: »Minä en luovu sinusta milloinkaan. Olen yhä vieläkin Samadžin jäsen ja kannatan sinun mielipiteitäsi; mikään ei voi saada minua luopumaan opetuksistasi.»
»Binoi on sanonut suostuvansa jättämään vihkiäisistä pois kuvankumartamisen», selitti Pareš Babu. Sutšaritan istuuduttua hänen eteensä hän jatkoi: »Mitä sinä siitä arvelet?»
»Silloin Lolitan on erottava meidän yhteisöstämme», virkkoi Sutšarita oltuaan hetkisen vaiti.
»Minun on täytynyt paljon ajatella tätä asiaa», sanoi Pareš Babu. »Kun yksilö ja yhteisö joutuvat ristiriitaan, on otettava huomioon kaksi seikkaa — ensinnäkin, kenen puolella on oikeus, ja toiseksi, kumpi on voimakkaampi. Varmaa on, että yhteisöä on pidettävä voimakkaampana, joten sitä vastaan kapinoiva yksilö välttämättä joutuu kärsimään. Lolita on sanonut minulle monet kerrat olevansa valmis käymään tuohon kärsimykseen, vieläpä pitävänsä sitä ilahduttavanakin asiana. Jos siis on niin laita, ellen huomaa hänen toiminnassaan mitään väärää, niin kuinka voinkaan asettaa esteitä hänen tiellensä?»
»Mutta kuinka se voi käydä päinsä, isä?» kysyi Sutšarita.
»Minä tiedän», vastasi Pareš Babu, »että meille kaikille koituu siitä suuria vaikeuksia, mutta koska liitossa ei ole mitään väärää siinä, että Lolita menee naimisiin Binoin kanssa, ja koska hänen tuleekin niin tehdä, niin enpä voi ajatella velvollisuuteni olevan välittää niistä esteistä, joita yhteiskunta asettaa. Ei voi olla missään tapauksessa oikein, että ihminen pysyy ahtaana ja rajoitettuna vain sen vuoksi, että arastelee yhteiskuntaa — pikemmin tulee yhteiskunnan muuttua vapaamielisemmäksi yksilön vuoksi. Senvuoksi minä en voi milloinkaan soimata niitä, jotka ovat valmiit kestämään teoistansa johtuvat kärsimykset.»
»Isä», huudahti Sutšarita, »sinä itse joudut varmaan kärsimään tästä asiasta enemmän kuin kukaan muu».