"Juttelenko kanssasi, kunnes nukut?" kysyi Ramesh Kamilalta.
"Ei, kiitos. Minua kovin unettaa."
Ramesh tiesi varsin hyvin Kamilan ajatusten juoksun, mutta ei yrittänyt väittää mitään vastaan. Yhdellä ainoalla silmäyksellä hän havaitsi loukatun ylpeyden ilmeen ja pujahti omaan hyttiinsä.
Kamila oli liian kiihtynyt päästäkseen uneen, mutta pakottautui pysymään makuulla. Aallot vyöryivät nyt valtavina myrskyn kiihtyessä. Laivamiehet liikkuivat vilkkaasti, ja aika ajoin kilisi sähkölennätin kuljettaen jotakin kapteenin komennusta konehuoneeseen. Ankkuri yksin ei riittänyt puolustamaan alusta myrskyltä: koneet olivat hitaassa käynnissä.
Kamila heitti peitteen pois ja lähti kannelle. Sade oli hetkiseksi tauonnut, mutta tuuli ulvoi kuin piesty elukka kääntyessään suunnasta toiseen.
Yö oli pimeä; täysikuu valaisi vain himmeästi vellovaa taivasta, missä pilvet kiitivät myrskyn edellä kuin hävityksen henget. Rannat olivat häipyneet näkymättömiin, virran pinta oli tuskin havaittavissa, taivas ja maa, läheisyys ja kaukaisuus, näkyvä ja näkymätön, kaikki kietoutui sekasortoiseksi pyörteeksi, joka näytti hahmoutuvan kuoleman ruhtinaan tarumaiseksi mustaksi puhveliksi, innoittavaksi kummitukseksi, joka raivostuen heittää sarviansa.
Kamila ei tietänyt, mitä lajia oli se tunne, joka liikkui hänen povessansa, kun hän silmäili pilvien riehuvaa laumaa ja öistä sekamelskaa. Se saattoi olla pelkoa, mutta yhtä hyvin se saattoi olla iloakin.
Elementtien riehunnassa oli kesytöntä voimaa, kahleetonta vapautta, joka helähdytti jotakin uinuvaa kieltä hänen sielussansa. Luonnon kapinoiva raivokkuus lumosi hänet. Ketä vastaan luonto kapinoi? Ulvova myrsky ei kuulunut vastaavan Kamilan kysymykseen. Sen vastaus oli käsittämätön, samoinkuin myrsky hänen omassa povessansa. Epäilemättä oli tämä kapina, joka järisytti maan uumenia ja jota säesteli myrskyn valitushuuto, yritys ratkoa ja heittää pois jokin näkymätön ja käsin koskematon petoksen, valheen ja pimeyden verkko.
Tiettömän avaruuden äärimmiltä rajoilta tullen rajumyrsky huusi alinomaista kieltoansa "Ei, ei!" yön pimeyteen. Mistä se kieltäytyikään? Sitä oli mahdoton varmasti sanoa, mutta se kaikui ponnekkaana, ehdottomana: "Ei, ei, ei milloinkaan; ei, ei, ei!"