"Tulehan ensin heitä näkemään", virkkoi hänen miehensä, "sitten voimme ratkaista, mihin heidät sijoitamme. Missä onkaan Saila?"
"Hän on pesemässä lasta."
Tshakrabartti nouti nyt Kamilan ja esitteli hänet vaimollensa.
Kamila tervehti Haribhabhinia niin kunnioittavasti kuin eukon ikä vaati. Eukko puolestaan kosketti Kamilan leukaa, suuteli sitten omaa sormeansa ja sanoi miehellensä: "Eikö hän sinunkin mielestäsi muistuta suuressa määrin meidän Bidhuamme?" — Bidhu oli vanhempi tytär, Allahabadissa naimisissa.
Tshakrabarttia keksitty yhtäläisyys salaa hymyilytti. Todellisuudessa Bidhu ja Kamila eivät olleet vähimmässäkään määrässä toistensa näköiset, mutta Haribhabhini ei tahtonut milloinkaan myöntää, että mikään muu tyttö oli kauneudeltaan tai muilta eduiltaan hänen tytärtänsä parempi. Toinen tytär, Sailadzha, eli vanhempien luona eikä kenties voinut kilpailua kestää, joten äiti piti lippua korkealla vertailemalla vierasta poissaolevaan.
"Olemme kovin iloiset saadessamme ottaa teidät vastaan", jatkoi Haribhabhini, "mutta pelkään, että olonne tulee hieman epämukavaksi. Uutta taloamme parhaillaan korjataan, joten meidän täytyy sujuttautua tänne." Tshakrabarttilla oli tosiaankin kauppakujan varrella toinen pieni rakennus, joka oli parhaillaan korjattavana, mutta se ei suinkaan ollut sellainen paikka, jossa olisi voinut asua, eivätkä he olleet milloinkaan sitä ajatelleetkaan.
Tshakrabartti nauroi itsekseen eukkonsa kerskailulle, mutta ei antanut häntä ilmi. "Jos te pelkäisitte epämukavuutta, en olisi kehoittanut teitä tänne tulemaan", huomautti hän Kamilalle. Sitten hän kääntyi vaimonsa puoleen: "On parasta, ettet jää tänne. Syysaurinko voi olla sinulle vahingoksi." Hän lähti katsomaan, kuinka oli Rameshin laita.
Jäätyään yksin Kamilan seuraan Haribhabhini alkoi ahdistella tyttöä kysymyksillä.
"Miehenne on asianajaja, eikö totta? Kuinka kauan hän on jo harjoittanut ammattiansa? Paljonko hänellä on siitä tuloja? Vai niin, hän ei ole vielä harjoittanut käytännöllistä toimintaa? Mistä hän sitten elää? Onko appenne jättänyt hänelle hyvän omaisuuden? Ettekö tiedä? Olettepa te merkillinen tyttö! Ettekö tiedä mitään miehenne sukulaisista? Paljonko miehenne antaa teille taloutta varten kuukaudessa? Teidänkö, teidän iällänne, on pidettävä huolta kaikesta, kun teillä ei ole anoppia! Minun tyttäreni Bidhun mies jättää koko ansionsa hänen käytettäväkseen."
Tuollaisella loppumattomalla kysymysten ja huomautusten sarjalla eukko piankin todisti Kamilan kyvyttömyyden, ja tyttö käsitti selvästi, kuinka tavattomalta ja hävettävältä täytyi tuntua, ettei hän tietänyt mitään miehensä ulkonaisesta asemasta ja suvusta. Kamila huomasi, ettei hänellä ollut milloinkaan ollut tilaisuutta tutunomaisesti jutella Rameshin kanssa asioistansa ja ettei hän tietänyt miehestänsä juuri mitään. Ensi kerran hän tajusi asemansa omituisuuden ja joutui mieltä hämmentävän oman kelvottomuutensa tunnon valtaan.