"Saanko katsoa rannerenkaitanne, lapsukaiseni?" aloitti Haribhabhini jälleen. "Hyvää kultaa ne eivät ole, eiväthän? Eikö isänne antanut teille mitään koruja, kun menitte naimisiin? Ah, teillä ei ole isää? Mutta pitäisihän teillä sentään joitakin koruja olla. Eikö miehenne ole teille mitään lahjoittanut? Bidhulle hänen miehensä antaa jonkin korun joka toinen kuukausi."
Tämä ristikuulustelu keskeytyi, kun saapui Sailadzha taluttaen kaksivuotiasta tytärtänsä Umia. Sailadzha oli tummaverinen, ja hänen kasvonsa olivat pienet, mutta niiden ilme oli eloisa ja otsa leveä. Näytti siltä, kuin hänellä olisi ollut tervettä järkeä ja leppoinen luonnonlaatu.
Hetkisen Kamilaa tarkasteltuansa Sailadzhan pieni tyttö tervehti häntä "tätinä". Ei sen vuoksi, että hän olisi huomannut vähintäkään Bidhuun viittaavaa yhtäläisyyttä — hän sijoitti jokaisen naisolennon, joka häntä miellytti, empimättä "tätien" luokkaan. Kamila nosti tytön heti syliinsä.
Haribhabhini esitteli Kamilan Sailadzhalle: "Tämän rouvan mies on asianajaja ja aikoo asettua tänne ammattiansa harjoittamaan. Isä on matkalla heidät tavannut ja tuonut tänne."
Nuorten naisten katseet osuivat yhteen, ja tämä yksi silmäys teki heistä hyvät ystävät.
Haribhabhini lähti pitämään huolta vieraittensa hyvinvoinnista, ja
Sailadzha tarttui Kamilan käteen vieden hänet omaan huoneeseensa.
Aivan pian he juttelivat aivan tuttavallisesti. Ikäero oli tuskin huomattavissa.
Tiedoiltansa ja ajatuskyvyltänsä Kamila oli ikäisiänsä melkoisesti kehittyneempi. Tämä saattoi johtua siitä, ettei hänen yksilöllisyyttänsä ollut milloinkaan tukahduttanut anopin kuri. Hänen korvissaan eivät olleet milloinkaan kaikuneet sellaiset sanat kuin "Ole vaiti!" "Tee mitä käsken!" "Nuorten tyttöjen ei pidä niin usein sanoa 'ei'!" Niinpä hän katselikin maailmaa kasvoihin seisoen suorana ja pystyin päin: soma kasvi tanakkoine varsineen.
Uudet ystävykset olivat pian syventyneet keskusteluun huolimatta siitä, että pikku Umi lakkaamatta yritti vetää huomiota puoleensa. Kamilan täytyi pakostakin havaita, kuinka paljoa heikompi hänen keskustelukykynsä oli. Sailadzhalla oli paljon sanottavaa, hänellä tuskin mitään. Se avioelämää kuvaileva luonnos, jonka Kamila esitti, oli pelkkä kynäpiirros, epätäydellinen ja ihan väritön.
Tätä ennen hänellä ei ollut milloinkaan ollut tilaisuutta huomata sen puutteellisuutta. Hän oli vaistomaisesti tuntenut, että jotakin puuttui, olipa toisinaan ollut kapinoimaisillaankin, mutta ei ollut koskaan itsellensä selvittänyt, mitä oikeastaan puuttui.